lauantai 14. lokakuuta 2017

Epätyypillisen masennuksen kasvot

En ole laisinkaan varma, että tätä kannattaisi edes kirjoittaa. Toisaalta minulla on tarve päästää nämä asiat ulos päästäni, käsitellä niitä, hellittää, antaa anteeksi(?) ja päästä yli.

Ei Myytävänä!-kampanja on ollut aika hienosti esillä. 50 000 allekirjoitusta on saatu ja hyvä niin. On upeaa, että ihmiset ovat niin paljon välittäneet ja että nyt maamme päättäjät joutuvat oikeasti miettimään miten jatkossa asioiden kanssa tehdään. Onko oikein kilpailuttaa elinikäisiä välttämättömiä palveluita? Niin ja ihmisten työpaikkoja. 2-3 vuoden välein.

Olen itse ollut asian ytimessä kohta 2 vuotta ja päätynyt pisteeseen johon en koskaan kuvitellut joutuvani. Uskon kuitenkin siihen, että elämä antaa meille käsiteltäväksi juuri ne asiat joita meidän kuuluu käydä läpi. En tiedä mitä ihmettä nämä vuodet minulle tulevat opettamaan tai mitä kohti tämä minua vie, mutta läpi on käytävä kun muukaan ei auta.
Olen tilanteessa jossa "kaikki" on oikeasti ihan hyvin. Työnantajani on kunnollinen yritys ja meillä on puitteet kunnossa ja asiat hyvin. Silti siinä itse prosessissa minä menin rikki, syystä jota en tiedä, ehkä kaikki oli minulle vain liikaa. Liikaa muuttuvia tekijöitä yhtäaikaa. Joku muu ehkä olisi vaan porskuttanut täyttä vauhtia eteenpäin. Mutta minä menin rikki ja se on minun elämäni ja minun kokemukseni. Tässä nyt vain kävi näin.

Tiedän ettei tilannettani voi muuttaa kukaan muu kuin minä itse. Minun pitää pystyä päästämään irti. Kliseisesti voisin kääntää elämässäni uuden lehden tai aloittaa uuden kappaleen. Varminta olisi ehkä aloittaa kokonainen uusi kirja. Kukaan muu kuin minä, ei kuitenkaan voi tehdä mitään sellaista, että minä paranisin, tulisin taas ehjäksi. Ja minä itse olen tällä hetkellä niin voimaton etten tiedä jaksanko tai pystynkö siihen. Kaikki voimani menevät siihen kun arki pyörii. Herään, hoidan hommat, lähden töihin, mietin mitä syötäisiin tänään, on lapsen läksyt ja harrastukset, perhe, koti ja kaikki ne asiat joiden vaan kuuluu rullata. Ja kaiken tämän jälkeen energiaa ei enää ole.

Mihinkä sitä energiaa sitten tarvitsisikaan? No, ehkä siihen itsestä huolehtimiseen. Sillä itsensä parantamiseen kun tarvitsee energiaa aivan valtavasti.

Olen pitkään kyseenalaistanut sitä olenko masentunut. Olen mielestäni ollut alakuloinen ja väsynyt. Siis aivan Todella väsynyt ja olen ajatellut, että kaikki menee kyllä itsekseen ohi kun vain lepään tarpeeksi. Välillä olen ollut todella masentunut ja ahdistunutkin, silti välillä on voinut mennä ihan hyvin kuten vaikkapa tuolla Tampereella. Sitten kuitenkin ahdistus on jysähtänyt taas päälle.
Masentuneilla ihmisillä esiintyy usein unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja painon laskua. Epätyypilliseksi masennustilaksi kutsutaan oirekuvaa, jossa mieliala reagoi myönteisiin tapahtumiin ja potilaalla esiintyy kaksi seuraavista oireista: painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu, lisääntynyt unentarve, lyijymäinen painontunne raajoissa ja hylkäysherkkyys. Tavallisesta masennuksesta poikkeavan oireiston takia epätyypillinen masennustila jää helposti tunnistamatta ja siten myös hoitamatta. Taudinkuva on luonteeltaan krooninen, uusiutuva ja usein vaikea. (Duodecim-lehti)
Olen vältellyt yhteyttä terveydenhuoltoon, koska heidän lähes ainoa keinonsa hoitaa masennusta ovat lääkkeet ja oikeastaan eiliseen asti en ole pystynyt itsellenikään myöntämään, että ok, olen oikeasti nyt masentunut.

Nykyään on kuitenkin valtavasti tietoa saatavilla ja ihmisiä ympäri maailman, joilta voi saada apua, ihan tähän kotiin. Toki sieltä on osattava etsiä sitä tietoa ja mietittävä kuinka se itselle kävisi.
Minulle on ehdotettu ravintolisiä, hallusinogeenejä, kylmiä suihkuja, avantouintia, ulkoilua, liikuntaa, luonnossa oloa, meditaatiota, hiljentymistä, rentoutusharjoituksia, joogaa, ruokavaliota, itseterapiaa, energiahoitoja, akupunktiota, kukkaterapiaa, aromaterapiaa, vyöhyketerapiaa, tunnetaideterapiaa, homeopatiaa, lukemista, eteerisiä öljyjä, niin ja sairaslomaa.

Tuota ihan viimeistä on nyt ehdottanut puoliso, psykologi ja lääkäri ja myös ne netti-ihmiset. Itselle tuo on vastenmielisin vaihtoehto tuosta listasta. Tai no en mä hallusinogeenejäkään söisi.

Tavallisiin masennuslääkkeisiinhän verrattuna nämä ovat vähän hankalampia vaihtoehtoja. Lääkkeistä voisi ajatella, että naps pilleri vaan suusta alas ja se on siinä. Joillekin tämä toimii. Harmi kun itse saan vaan yleisesti lääkkeistä vain ne sivuvaikutukset enkä niitä hyviä ollenkaan. Nämä muut vaihtoehdot kun sitten vaatii toteutettavakseen sitä energiaa mitä minulla ei juurikaan ole.


On jännä miten minut on viritetty elämään, kun kyllä töihin jaksaa lähteä (pakko, velvollisuuden tunto vai mikälie? periksiantamattomuus), mutta sinne metsään en vaan pääse. Toisaalta tuo työssä sinnikkäästi pysyminen kertoo myös siitä kuinka tärkeää työni on minulle.
Katson ulos, siellä on syksy. Minun vuodenaikani, puut keltaisine lehtineen, aurinkokin välillä, tosin ei tänään. Tuo metsä voisi aivan hyvin olla miljoonan kilometrin päässä, sillä siltä se juuri tuntuu. Miljoona kilometriä ja estettä minun ja metsän välissä. Vaikka tiedän että siellä olisi hyvä olla, katson vain ulos ikkunasta, kääriydyn lämpimään peittoon ja mietin. Ehkä huomenna?
Tänään olen kuitenkin edistynyt hieman. Olen varannut ajan työterveyslääkärille joka saa päättää tarvitsenko sairaslomaa vai en ja josko hänellä nyt jotain muutakin sanottavaa olisi. Lisäksi olen päässyt kämpästä ulos (vapaapäivä) ja ostin myös Lifesta muutaman itsehoitotuotteen (5htp ja B-vitamiini complex). Aamun aloitin smoothiella vaikka olisin vain halunnut juoda kahvia ja syödä sämpylää.

Mitä muuta tuosta listasta otan käyttöön, en tiedä. Olisihan se "helppoa" aloittaa aamu supersmoothiella ja 5am coffeella, käydä ulkona metsälenkillä, tehdä ravitsevaa ruokaa ja töiden jälkeen joogata/meditoida/tehdä rentoutusharjoituksia.
Näitä vaan kun ei saa ostettua valmiina kaupasta ja vireystaso kun on lähinnä tyyliä raahaudun sängystä sohvalle ja sieltä pakollisiin menoihin, niin... tiedättekö, että jopa meditoinnin ajattelu voi olla liian rankkaa? No askel kerrallaan ja sitten kun sitä voimaa on, alkavat nämäkin jutut taas toimia.

Tällä hetkellä harkitsen siis vaihtoehtoja sairasloma, akupunktio ja rentoutumisharjoitukset. Kylmään suihkuun tai avantoon kun mua ei saa kirveelläkään. Montaa muutakin terapiaa voisin kokeilla, esteenä niille on vain raha ja aika ja jaksaminen.

Mutta se minkä tiedän on se, että mä selviän tästä(kin). Se mitä multa ei puutu on usko tulevaan ja siihen, että kaikki menee juuri niin kuin pitää, juuri oikealla tavalla ja että se aurinko paistaa mulle taas. Joku päivä.

iive

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Rakkauden tähden, sumusta valoon

Lauantaina heräsin pitkästä aikaa todella virkistyneenä. Kerrankin tuntui siltä, että olin nukkunut tarpeeksi ja olihan tuota unta kertynyt yli 12h, että tarpeeseen tuli. Kerrankin tuntui siltä ettei itseään tarvinnut repiä sängystä ylös väkisin ja juoda kahvia niin paljon kuin vain vatsa kestää pysyäkseen edes jotenkin skarppina.

Matkalla Tampereelle ihmettelin ruskaa ja sitä miten maailmassa oli yht'äkkiä värit. Valtavasti keltaista, vihreää, oranssia, taivas tosin oli harmaa, mutta ehkäpä värit juuri siksi loistivat niin kirkkaasti. Tuntuu kuin olisin viettänyt elämästäni 2kk jossain sumussa(?) ja niistä viimeiset viikot ainakin jossain hernerokkasumussa. Olin onnellinen kun hetkeksi sain karistaa ahdistuksen pois sydämestä. Sitä olin pyytänyt ja sen sain.


Edellisen kirjoitukseni myötä blogissa on käynyt useita tuhansia lukijoita. Olen saanut aivan valtavasti positiivista ja kiittävää palautetta eri kanavista siitä, että aukaisin omalta kohdaltani miltä kilpailutuksen kohteeksi joutuminen tuntuu työntekijästä.
Ja se oli tosiaan minun kokemukseni, minun fiilikseni ja minun ajatukseni ja tunteeni tästä prosessista. Joku toinen olisi voinut tämän saman prosessin käydä paljon helpommin (tai vaikeammin), joku toinen päätti olla kokematta koko juttua ja lähti (sekin aivan todella ymmärrettävä valinta), minulle se nyt on vain ollut tällainen. Olen saanut palautetta myös siitä etten olisi saanut kirjoittaa tekstiäni. Olen myös valitettavasti kirjoituksellani loukannut toisia. Olen siitä valtavan pahoillani jos minun kokemukseni ja tunteeni loukkaavat, koska se ei ole ollut missään tapauksessa tarkoituksenani. Tarkoituksenani on ollut vain ja ainoastaan kuvata omaa kokemustani.

Olen paljon miettinyt tulevaisuutta ja sitä voinko jatkaa näin? Voinko vain kohautta olkapäitäni ja tyytyä siihen, että tällä alalla kilpailutus on nyt vain arkipäivää ja se on kestettävä. Minulla on myös vaihtoehto, vaikka sekään ei ole todellakaan mieluisa. Minulla on myös vaihtoehto lähteä. Lähteä esimerkiksi seuraavan kilpailutuksen kohdalla. Tarkkaan on harkittava ja mietittävä mikä on se minun elämäni juttu ja annanko ulkopuolisen tilanteen hajoittaa sydäntäni? Voin aivan varmasti toteuttaa kutsumustani auttaa toisia myös toisella tavalla. Tämä vaihtoehto on sellainen, jota minun on todellakin myös mietittävä vaikkei se hyvältä tunnu sekään. Toivon kuitenkin, että kansalaisaloite saisi tarvitsemansa kannatuksen ja että päättäjät kuuntelisivat. Käsittääkseni asia on myös käsittelyssä laajemmin mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, tästä tosin en mitään kirjallista faktaa löytänyt. Ilmeisesti vain päätökset löytyvät, ei keskeneräiset prosessit, mutta jostain muistelen kuitenkin näin kuulleeni...


Mutta jos unhodetaan työ, niin olin todella onnellinen kuitenkin siitä, että eilisen sain nauttia miettimättä. Matkasimme mieheni kanssa Tampereelle viettämään 10 vuotishääpäivää. Ja niin kiitollinen olen siitä kuinka mahtavat puitteet me tälle saatiinkin.
12 vuotta sitten tapasimme ja eräät löivät tosiaan vetoa siitä, että ei tule kestämään, nyt voisin vaan kysyä, että kuka voitti ja kuka hävisi?

Vaikka meille on elämässä annettu raskaitakin taakkoja kannettavaksi, ihan alusta asti ja todellakin välillä tuntuu siltä, että eikö tämä jo riittäisi, on silti meille annettu niin paljon kun meillä on Rakkaus. Meillä on rakkaus toisiimme ja meille on annettu myös lapsi ja mahdollisuus kokea rakkaus myös perheenä ja vanhempana. Niin on jaksanut ne koettelemuksetkin, ne kamalat hetket elämässä.



Ilta oli onnistunut vaikka emme yömyöhään jaksaneetkaan juhlia. Kahdenkeskinen aika kuitenkin on niin arvokasta, että jo sekin itsessään riitti. Yövyimme Sokos Hotel Villassa, jossa saimme hääpäivän kunniaksi huoneluokan korotuksen tunnelmalliseen sviittiin. Ihan mahtava juttu! Ehkäpä heille pieni asia, mutta meille tuo oli tosi iso juttu! Kiitos! Miehen golf-kilpailu palkinto oli säästetty tälle illalle, tosin minun makuni ei ole niin hienostunut, että osaisi erottaa shampanjan ja kuohuviinin toisistaan. Ihan yhtä hyvää kumpikin, mutta olihan se mahtavaa että oli tällainen vaihtoehto tälle spesiaalille illalle.
Teatterit oli loppuunmyyty, niin mentiin leffaan ja kerrankin miehen tyyliin katsomaan Kingsman-elokuvaa, joka oli ihan viihdyttävä. Etenkin kaiken se kestää-rakkausteema pääjuonen ohessa oli virkistävä poikkeus jos vaikkapa vertaa Bond elokuvien naisten seksistisyyteen ja esineellistämiseen.

Trattoria on jo Jyväskylässä todettu hyväksi ravintolaksi ja samaa se oli Tampereellakin. Tampereen ravintola oli ehkäpä vieläkin intiimimpi ja lämpöisempi kuin Jyväskylän Paviljongin ravintola. Mainio paikka siis viettää romanttista iltaa ja herkutella.


Sunnuntaina olikin mainiosti Tampereen päivä ja mm. kaikkiin museoihin vapaa pääsy. Kävimme Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa upean Robert Longon näyttelyn. Suosittelen vahvasti! Kuvista ei saa edes ripausta siitä, miltä nämä valtavat lähes valokuvantarkat hiilipiirrokset näyttävät. Siis upeaa!





Kävimme lisäksi myös Tampereen taidemuseossa, mutta siellä oli kuvaaminen kielletty ja tämä oli ilmeisesti estetty myös jollain valo(?)tekniikalla koska kuviin tuli raitoja (yritin kuvata ennen kuin tajusin, että on kielletty). Sitten olikin aika palata kotiin.

Ja nyt alkaa taas arki, mutta toivon sumun ja harmauden hälvenevän arjenkin keskeltä. Täytyy vain kerätä rippeet ja kasata itsensä taas vain eteenpäin ja ehkäpä kehitellä jotain juttua mitä odottaa. Keksiä niitä valopilkkuja arjen keskelle. Naisten piirin iltojakaan kun ei ole ollut...

iive

ps. Mutta se jos mikä, niin siitä olen miehelleni kiitollinen kun hän näkee mut aina kauniina. Olin sitten vähän hoikempi tai pyörempi, niin aina hän mua kehuu ja arvostaa minua, niin ulkonäköä kuin ajatuksianikin (vaikkei niitä aina ihan ymmärräkään kun ovat kuulemma niin monimutkaisia ja niinhän ne ovat). Tämäkään kun ei itsestäänselvyys ole. Sanoin sen ääneenkin, mut sanon sen vieläkin, Kiitos <3 Olet Rakas <3


tiistai 12. syyskuuta 2017

Ei myytävänä!

Lintunen kysyi minulta tänään miten aloin tehdä työtäni? Milloin tiesin haluavani tehdä sitä työtä mitä teen ja miksi teen sitä? Jollekin kysymys voisi olla yksinkertainen vastata (rahan takia).
Minulle ei.

Kesällä 2002 minulta meni luvattu kesätyöpaikka sivu suun. Marssin työvoimatoimistoon ja sain kesäksi harjoittelupaikan kehitysvammaisten ryhmäkodista. Oikeasti työvoimatoimistossa sanottiin ensin, että älä mene sinne, että et sinä sinne halua.

Mutta minä halusin. Ehkäpä siksi että olin muutama vuosi aiemmin ystävystynyt tytön kanssa ja hänellä oli kehitysvammainen sisko. Heidän äitinsä oli kirjoittanut heistä kirjoja ja minä olin lukenut ne kaikki. Kirjoja lukiessani jostain syystä tiesin, että tässä jutussa on jotain isompaa ja niin paljon se minua kosketti, että kun itse sain tyttären nimesin hänet kirjojen tytön mukaan.

Kesän jälkeen seuraavan talven työskentelin samaisella harjoittelurahalla myös toisessa ryhmäkodissa, jossa tajusin viimeistään, että tämä on minun juttuni. Tätä minä haluan tehdä. Minä haluan olla avuksi niille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat tukea elämässään. Hain kouluun, pääsin sinne, opiskelin ja valmistuin. Näin kävi vaikka koko tämän ajan sairastin itse ajoittain vaikeaa masennusta. Ehkäpä tiesin silti, että joskus minussa on voimaa vielä auttaa muita, koska minuakin autettiin? Toisaalta elämäntehtäväkseni olisi voinut tulla luonnonsuojelutyö, politiikka, järjestötyö tai jokin muu työ, jossa se työ on enemmän kuin työ. Minun elämäntehtäväkseni tuli olla nyt tätä.
Olla ihminen siinä vieressä, tukena, läsnä. Ja nimenomaan ihminen ihmiselle.

Työni on minulle enemmän kuin työ mistä saa vain rahallista palkkaa. Minä rakastan työtäni vaikka se joskus on hyvinkin vaikeaa ja koen usein riittämättömyyden tunteita. Joka päivä haluan ja yritän tehdä parhaani. Jonain päivänä se onnistuu yli odotusten, joskus ei niinkään, koska minäkin olen vain ihminen. Toki tarvitsen työstäni saamaa rahaa, jotta pystyn itse elämään ja huolehtimaan myös perheestäni, kaikki kun maksaa niin kuin tiedätte, mutta saan myös työstäni palkaksi myös jotain muuta minkä vuoksi teen juuri sitä työtä mitä teen.

Viime aikoina minun työni on myyty. Minulle tärkeiden asukkaiden elämä on myyty. Asukkaiden läheisten elämä on myyty ja tämä kaikki myyminen on oikeasti todella rumaa kun sitä katsoo näin läheltä eikä voi sulkea silmiään. Olemme palanneet aikaan jossa kunnat kilpailuttavat palveluntarjoajat aivan kuten huutolaisaikaan. Useimmiten kilpailutuksen ratkaisee halvin hinta ja vaikka tarjouksen voittaisikin taho joka kohtelee kaikkia ihmismäisesti, niin palveluntuottajan vaihtuminen vaikuttaa aina. Pahimmassa tapauksessa lähes kaikki vaihtuu työntekijöistä huonekaluihin.

Ajatelkaa jos eräänä päivänä teidän ovikelloanne soitettaisiin ja huonekalut sekä järjestys vaihtuisivat teiltä kysymättä, koska niin on kuulemma jonkun mielestä hyvä. Aamulla sinut herättäisi vieras ihminen, joka ei ymmärrä mitä puhut. Tai ympärilläsi juuri kukaan ei enää muistaisi sitä hienoa hetkeä elämässäsi kun täytit pyöreitä vuosia. Tai että lähes kaikki paperisi ja tärkeät tiedostosi olisi siirretty kunnanviraston varastoon, josta ne voi kaivaa jos joku nyt edes sattuu muistavan niiden siellä olevan.

Tällä hetkellä minä olen ainoa työntekijä joka jäi kilpailutuksen jälkeen uudelle palveluntuottajalle töihin. Minä olen nyt ainoa joka muistaa mitä tehtiin kesällä 2015. Minä olen ainoa, joka muistaa kuinka hauskaa meillä olikaan niissä syksyn tansseissa tai kuinka pahalta tuntui kun yksi meistä sairastui ja nukkui pois... ja minä voin sanoa ihmisenä ettei se tunnu hyvältä.

On erittäin hyvä asia, että Kehitysvammaisten Tukiliitto ajaa kansalaisaloitetta, jossa tähän yritetään puuttua. Mielestäni kenenkään elämää ei tulisi myydä. Jokaisen olisi hyvä muistaa, että nämä kilpailutukset koskevat jokaista. Myös vanhusten ja sairastuneiden hoiva kilpailutetaan. Sinä voit sairastua minä päivänä tahansa tai joutua onnettomuuteen tai lapsesi syntyy vammaisena ja silloin sinä olet sen jälkeen kilpailutuksen kohde!
Juuri nyt tähän asiaan on nyt vain puuttunut Kehitysvammaisten Tukiliitto joka tekee upeaa työtä.
Suomi ratifioi kesäkuussa 2016 vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen, joka korostaa vammaisten ihmisten yhdenvertaisuutta ja osallisuutta kaikessa päätöksenteossa. Sopimuksen mukaan vammaisella ihmisellä on oikeus valita asuinpaikkansa eikä häntä saa velvoittaa käyttämään tiettyä asumisjärjestelyä.
Vastustamme sitä, että vammaisten henkilöiden koko elämän mittaisia, välttämättömiä palveluja järjestetään hankintalain mukaisesti palvelujen kilpailutuksen kautta.
Kilpailutus on vastoin ihmisoikeuksia ja tulee pitkällä tähtäimellä sekä inhimillisesti että kansantaloudellisesti kalliiksi.
Nämä elämälle välttämättömät palvelut tulee rajata hankintalain soveltamisalan ulkopuolelle.
Monissa Euroopan Unionin maissa näin on tehty.
Kansalaisaloitteen sivulta voit lukea lukuisia tarinoita kuinka kilpailutuksissa on käynyt. Osa tarinoista on oikeasti aika hurjia, sellaisia joita ei edes tahtoisi lukea tai kuulla. Vaikka minunkin sydämeni on särkynyt, niin oikeasti minun osani on ollut sieltä helpoimmasta päästä kuitenkin.

Ja vaikka oma osani työntekijänä on sangen vähäinen sen vuoksi, että voin aina töistä lähteä kotiini, jossa itse päätän asioista, on se silti minullekin surullista. Minulla on ikävä niitä työkavereita ja muistoja mitä koimme yhdessä asukkaiden kanssa. Hyvin toiminut työyhteisö, joka oli motivoitunut ja joka teki työtä isolla kutsumuksella, se hajosi. Ja vaikka uusi työyhteisö sisältää huippuja tyyppejä, niin meilläkin menee aikamme ennen kuin hitsaudumme yhteen, ennen kuin he tutustuvat taloon ja asukkaisiin. Me teemme nyt ne samat väistämättömät virheet joita edellisen työporukan kanssa tehtiin jo.
Ja ajatelkaa, että muutaman vuoden päästä käy ehkä samoin?

Sitten taas herätään ja kukaan ei välttämättä ymmärrä sinua, että haluat puuroosi hunajaa tai voisilmän kiisselin sijaan tai että ylipäätänsä et syö puuroa aamuisin lainkaan!
Tai että sinusta tuntuu pahalta vaikka ympärillä kaikki näyttäisi olevan aivan hyvin.
Tai kun tulet töihin, niin jokaisessa työvuorossa sinulla on parinasi työntekijä ensimmäistä päivää ja sinä perehdytät ne kaikki vuorotellen yksi kerrallaan?
Tai kun soitat tai tulet kylään läheisesi luokse, vastassasi on työntekijä jota et tunne ja joka ei oikeastaan tunne sitä sinun läheistäsikään. Ja kaikki tämä toistuu muutaman vuoden välein uudestaan ja uudestaan.

Kysyn vaan kuka jaksaa asua niin? Kysyn kuka jaksaa tehdä töitä niin? Jaksaisitko itse?

Allekirjoita siis tämä!


Ja vaikka tämä ei koskettaisi sinua vähääkään, niin kysyn, että haluatko oikeasti antaa verorahasi tulevaisuudessa monikansallisille jättiyrityksille joiden ensimmäinen tarkoitus on tuottaa voittoa, ei niinkään laadukasta palvelua ja joiden tuotot menevät ulkomaille ja erinäisille sijoitusryppäille? Tämänkö takia maksat veroa?
Vielä on jotain tehtävissä! Vielä on yrittäjiä ja yrityksiä, jotka ovat suomalaisia ja toimivat hyvien arvojen ja periaatteiden mukaan, mutta kauanko he pärjäävät kilpailutuksissa? 
Kauanko on vielä tehtävissä jotain? Nyt on aika toimia!

Kiitos että allekirjoitat!

iive 

maanantai 28. elokuuta 2017

Talven parhaat vitamiinit

Syksyn edetessä on edennyt myös pieni epätoivon tunne siitä, että en ole jaksanut niin ahkerasti marjastaa kuin normaalisti. Etenkin kun on ollut tämä pieni "romahdus" tässä meneillään.

Tänään päätinkin ylittää itseni (ylittää, koska minulla on vaikeuksia soitella "tuntemattomiin" puhelinnumeroihin joista en tiedä kuka siellä vastaa).

Kotini tienhaarassa olen jo vuosia nähnyt kesän lopussa kyltin Herukkaa ja puhelinnumero. Googlettelut kertoivat paikan olevan Linnean marjatilan ja sama numero löytyi myös sieltä. Rohkaistuin soittamaan numeroon ja kyselemään herukoiden perään. Täytyy todeta, että se oli kyllä todella kannattava puhelu, sillä jo sen aikana olo tuntui tosiaankin tervetulleelta ja jännitys vieraaseen paikkaan menemisestä poistui täysin.

Sain selkeät ohjeet kuinka heillä toimitaan ja mitä mikäkin maksaa ja vieläpä jotenkin ihanalla ystävällisyydellä tämä kaikki. Niinpä jo 15min päästä puhelusta (koska tämä tila on sijainnut 12 vuotta vain kilometrin päästä kodistani!?!) olinkin jo herukkapensaiden äärellä kahden ämpärini kanssa etsimässä isäntää, jolla on kuulemma kirkkaan vihreä lippis päässä.


Isäntä opastikin minut oikein mahtavien mustaherukkapuskien äärelle ja kertoi kyllä todella kattavasti kaiken marjoista ja poimimisesta. Erityisesti plussaa oli se tieto ettei heillä käytetä mitään torjunta-aineita herukoissa. Tämä lämmitti kyllä sydäntä. Ja isäntä jatkoi samalla tyylillä kuin puhelimeenkin vastannut nainen. Tunsin itseni tervetulleeksi. Ajan kuluessa isäntä kävi muutamia kertoja myös kyselemässä kuinka sujuu ja riittäväthän marjat ja muutakin siinä samalla jutusteltiin.


Poimijoiden seurana olivat lukemattomat puolikesyt punarinnat, jotka ikäänkuin työnjohtajina kävivät seurailemassa ihan muutamien senttienkin päässä marjanpoimijan toimintaa ja nappailivat maahan pudonneita marjoja mukaansa. Miehelle kotona tuumailin, että voisihan nämä mustaherukat ostaa kaupastakin kyllä kun eivät siellä paljon mitään maksa (vaikka kylläkin nämä itse poimitut tulivat kuitenkin halvemmaksi) ja kyllähän hommaa niiden marjojen poimimisessa, putsaamisessa ja pussittamisessa oli... kun mies kuunteli kertomustani marjastusretkestä, siitä hyvästä olosta mikä siellä oli ollut kun tosiaan tunsi itsensä jotenkin hyvin tervetulleeksi ja ne linnutkin olivat siinä niin mukavia ja aurinkokin paistoi... niin hän kysyi olisinko tuon saman tunteen saanut kun olisin lähimmältä kaupan pakastealtaalta käynyt ostamassa sen halvimman mustaherukkapussin?

Niin, en olisi saanut. Ja tämän jotenkin erityisen mukavan marjastusaamun tulen varmasti muistamaan jokainen kerta kun näitä marjoja talven mittaan syön.


Mustaherukoita pakastimeen laittaessani tuumasinkin sen tulevan melkein täyteen. Olen tänä vuonna käynyt keräämässä aina pieniä määriä, 2-4 litraa kerrallaan, mutta näköjään siellä pikkumarjassa on tullut kuitenkin käytyä ahkerasti. Ja vaikka tuntui ettei sitä mustikkaa ole yhtään ja sen poimiminen on työtä ja tuskaa niin näkyihän sitä yksi laatikollinen olevan kuitenkin eli niitäkin on löytynyt tai meillä asuu marjastava kotitonttu. Normaaleina vuosina kerään mustikkaa sen kaksi laatikollista vähintään, mutta koska se on nyt niin nihkeää, niin saavat mustaherukat paikata tilannetta. Lisäksi pakkasesta löytyy myös äidiltä saatua punaherukkaa. Näillä saakin smoothieihin kivasti makuvaihtelua. Herukoiden hyvä puoli onkin se, että niiden raikas kirpsakka maku peittää alleen aivan kaiken muun. Et aavistakaan nauttivasi samalla viher- tai juurijauheita, pakurikääpä tinktuurasta puhumattakaan. Kaikista kamalimman makuinen ashwagandha-jauhekin peittyy herukan maun taakse aivan huomaamattomaksi.


Nyt on jokaiselle päivälle talven ajaksi marjoja mitä erilaisimpia, on mansikkaa, vadelmaa, mustikkaa, puna- ja mustaherukkaa, puolukkaa (viimevuotisia) ja hillaa. Muutama viime vuoden marja-aroniakin tuolta löytyi, niitä aion kyllä muutaman pussillisen tuonne sinne tänne sekaan survoa, koska sekin on mainiota smoothiessa ja puurossa. Etenkin jos vielä omenoita sattuu jostain saamaan, sillä talvipuuron ykkössuosikki on kyllä omena-aronia-hilloke.

Huomenna sairasloman jälkeen (tänään oli siis vapaapäivä) kevyt lasku töihin 12h työvuorolla. No puolet tuosta sisältää Avekki-koulutusta (joka ei ole siis mitään seuralaiskoulutusta vaan AVEKKI on Aggression ja Väkivallan Ennakointia sekä hallintaa ja toimintatapamalli sisältää Kouluttamista, Kehittämistä sekä yhteiskuntaan Integrointia) tähän koulutukseen olen jo pitkän aikaa halunnut päästä.


Eväät on jo huomiselle pakattu, onkin laatueväät tiedossa ;)


Lounaaksi lähtee viimeinen erä kukkakaali-kanttarellisosekeittoa pekoni-kanttarelli-yrttihöysteellä ja päivälliseksi broilerikiusausta mustaherukalla. Aamupalaksi mustaherukkasmoothieta tietenkin :)

Mukavaa viikkoa kaikille :)
Itselläni tulee olemaan melkoinen töihin paluuviikko, sillä ensin on koulutukset ja sitten matkustan vielä Ouluun muutaman työkaverin kanssa virkistyspäiville. Veikkaan, että virkistyspäivät virkistävät henkisesti, mutta 5h bussimatkat kyllä väsyttävät aivan taatusti fyysisesti ja hotellissa nukkumista en uskalla edes etukäteen ajatellakaan...

iive

perjantai 25. elokuuta 2017

Insomnialife - 2017 paskin vuosi pitkään aikaan?

Illalla sänkyyn mennessä sydän hakkaa tikittää vähän turhan kovasti. Välillä se muljahtaa ikävästi, pala nousee kurkkuun (vaarattomia lisälyöntejä kertoo lääkäri). Nukahdat, heräät parin tunnin päästä, käyt vessassa, juot vettä, menet takaisin sänkyyn ja nukahdat (ehkä). Havahdut taas, katsot kelloa, pyörit, selaat ehkä kännykkää, ei mitään uutta missään, pistät äänikirjan taas pyörimään, yrität nukkua. Aamulla heräät ja tuntuu siltä kuin olisit tehnyt eilen oikein kunnon baarikierroksen, vaikka oletkin mennyt nukkumaan hyvissä ajoin, eikä sitä alkoholiakaan tullut nautittua, ei pisaraakaan.

Tätä ja paljon muutakin on unettoman ihmisen elämä. Se joka nukkuu yöt makoisasti, ehkäpä vähän pyörien kuitenkin ja herää virkkuna aamuun... no täytyy sanoa, että sellainen ihminen ei varmaan koskaan tule ymmärtämään ihan oikeasti miltä unettomasta ihmisestä tuntuu.


Liian monen katkonaisen yön jälkeen vanha tuttu paniikkikohtaus hiipi sisuksiini, pisti hengittämään aivan turhan lujaa ja tuntui taas siltä, että kuolisin tähän paikkaan. Onneksi jostain kuitenkin riitti vielä voimaa vastustaa ja selvisin. Niin paljon kuitenkin säikähdin, että suuntasin kohti työterveyslääkärin vastaanottoa. Näin alkuun viikko sairaslomaa, lähete psykologille (koska stressaavat asiat painavat edelleen) ja hieman myös kemiallista apua, niin ja kehoitus ulkoilla luonnossa jos suinkaan jaksaa (edistyksellinen lääkäri?). Ja kun annoin luvan itselleni nyt vaan olla, jysähti se flunssakin päälle.

Vuoden 2017 piti olla tähänastisen elämäni paras vuosi. Fibromyalgian olin saanut oireettomaksi. Sain jatkaa työpaikassani ja muutenkin kaiken piti olla mukavasti. En tiedä voittaako vuosi 2017 paskemmuudessa vuoden 2015 tai vuoden 2012 vai onko sillä nyt sitten oikeasti väliäkään... Toisaalta tämä vuosi ei tule paskemmuudessaan voittamaan missään tapauksessa eräitä vuosia 2000-luvun alussa. Tänä vuonna olen saanut ihanasti (sarkasmia siis) muikkaria siitä mitä elämä oli joskus. Stressi, masennus ja paniikkikohtaukset olivat jokapäiväisiä kavereita silloin kaksitoista vuotta sitten kunnes pikkuhiljaa tai oikeastaan aika nopeastikin ne alkoivat hävitä kun aloin päästä niistä niskan päälle. Nyt olen saanut käydä samoja otteluita uudelleen, en tosin aivan yhtä brutaalisti tai pahasti, mutta kuitenkin. Toisaalta se on todella pelottavaa, toisaalta tiedän, että selvisin viimeksikin. Aion selvitä nytkin.


Facebook kertoo, että tänään minun pitäisi olla parhaan ystäväni kanssa Sunset Parkissa tanssimassa ja nauttimassa musiikista sekä ystävyydestä. Enpä ole. Eikä ole sitä ystävääkään enää. Välillä tuntuu siltä, että en enää aukaise koko Facebookia kun joka päivä saan katsoa sieltä kuolleen ystäväni kasvoja... ystäväsi kuuluu tähän ja tähän ryhmään (liity siis sinäkin) ja Mitä teit vuosi sitten? - katso ihania muistojasi, heti aamutuimaan. Eikä niitä muitakaan ystäviä näy vaikka elossa ovat. Liekö syy minussa vai jossain muussa jutussa. Onneksi on perhe.

Viisi päivää sairaslomalla on osoittanut sen, että se on ollut todella hyvä juttu. Flunssa tietenkin pahentaa tuntemuksia, toisaalta varmaankin juuri lepäämisestä johtuen se on pysynyt aika lievänä. Olen lähinnä oleskellut sohvalla ja lukenut. Tv-ohjelmiin on ollut vaikea keskittyä. Pahimpaan päiväväsymysaikaan ollaan Lintusen kanssa käyty kaupassa, Lintunen on tuhlannut syntymäpäivärahojaan ja minä olen hengaillut mukana. Pakkohereilläoloa.


Viikonlopun vielä lepäilen ja sitten palaan töihin, sillä tiedän että ylipitkät sairaspoissaolot vain vaikeuttavat rytmistä kiinni pitämistä ja töihin palaamista aivan kaikin puolin. Siitä olen kyllä ollut aivan superkiitollinen ja otettu, että olen saanut lähes jokaiselta työkaverilta tsemppiviestiä sen jälkeen kun kaikille laitoin sähköpostilla sairauslomani syyn. Tiedän ettei tarvitsisi, mutta helpompaa on olla avoin kuin salailla tai piilotella ja joutua sitten juoruilun kohteeksi. Tästäkin kun kokemusta on vuosien takaa. Aivolisäkekasvaimet, fibromyalgiat ja unettomuus/masennus kun eivät välttämättä näy missään ja niiden takia kun ei tarvitse maata sängyn tai sohvan pohjalla. Itseasiassa lääkäri suosittelee usein kevyttä ulkoilua ja arjessa pysymistä jos vain yhtään kykenee. Näin nytkin tapahtui.

Lainasin kirjastosta omien kirjojeni seuraksi vielä kolmannen sienikirjan, voi haaveilla tulevista sienestysreissuista. Tokihan tunnistan sienistä tasan kaksi, karvalaukun ja kanttarellin. Tateista osaan sanoa, että tatti :) Että syytä on opetellakin. Toistaiseksi sienestän lähinnä kameralla sitten kun sinne metsään pääsen.

Kolmen sienikirjan perusteella tämä voisi olla kangasrousku, ehkä.
iive

ps. Ja koska haluan lopettaa useimmiten positiiviseen, voin kehua itseäni että sairasloma on vaatinut vain 2 suklaapatukkaa ja vähän jäätelöä. Niiden sijasta on smoothiekone vääntänyt smoothieita kaikin mahdollisin vaihtoehto-viherhippitropein :D


torstai 17. elokuuta 2017

Netin "hyvinvointi" verkkovalmennukset - kannattaako osallistua?

"Ajatuksia aiheesta erilaisten laihdutus/liikunta/hyvinvointiverkkovalmennuksien osallistumisen perusteella sekä useiden valmennusten vierestä seuraamisen herättämiä fiiliksiä."
Vielä vuosi sitten olisin innosta puhkuen lähtenyt mukaan, etenkin kun Kauneuskuuri tai Flow Fit ovat ohjeiltaan ilmaisia. Olisin tsemppipöhinässä postannut ryhmiin ja instaan kuvia ihanista mehuista ja ruuista ja niistä tippuneista kiloista ja endorfiinipöhinöistä.

Insta Queens - taidevideolla Kuopion taidemuseossa käsitellään juuri tätä nykyajan naistenmeininkiä :)

Miksi en sitten enää näihin osallistu?

Ehkä viimeinkin olen oppinut sen, että kohdalleni eivät sovi kuurit eivätkä tiukat (jonkun muun asettamat) proggikset. Sillä aina silloin kun rupean noudattamaan jonkun muun treeniohjeita (treenit väh. 4kertaa viikossa jne), niin teen ne orjallisesti kuuntelematta omaa hyvinvointiani kunnes olen taas siinä pisteessä, että romahdan. Sama juttu syömisten kanssa. Aivan taatusti jos joku sanoisi, että hei nyt vedetään pelkillä mehuilla ja smoothieilla 2vko ja vähän jos on nälkä niin ei se mitään. Tehdäänpä nämä vielä yhtäaikaa minä tuumailisin ruudun takana ja tekisin treenejä, näkisin nälkää ja joisin vaan mehuja kuten tiukimmassa ohjeessa suositellaan. Kunnes romahtaisin.


Fibromyalgiani puhkesi sen jälkeen kun osallistuin Bikini Challenge-verkkovalmennukseen (sairastin ennen valmennusta pahan angiinan ja valmennuksen loppupuolella flunssan). Vaikka taustani salilla oli ihan kohtuullinen eikä varsinaisesti treeniosiossa sinänsä ollut vikaa, muuten kuin liian rankan toteutuksen osalta. Tähän verkkovalmennukseen kulminoitui tapani tehdä asioita liian täysillä ja vertailu muihin. Jos toinen pystyy niin minäkin pystyn! Tämän vuoksi en myöskään enää käytä HeiaHeiaa, sillä kun näin muiden treenit, niin minunkin piti treenata aivan yhtä paljon. Käytin tämän jälkeen HeiaHeiaa ilman kavereita ja muihin vertailua. Heräsin jossain vaiheessa siihen, että kilpailin itseäni vastaan. Minua ei tyydyttänyt mikään tuntimäärä tai treenimäärä. Aina seuraavan viikon täytyi olla edellistä kovempi ja rankempi.
Toisaalta kyllä muistan tuota Bikini Challenge aikaa hyvällä siitä, kuinka toisaalta hyvä olo oli ennen sitä romahdusta, silloin kun kaikki oli vielä ok. BC:n aikaan olin siinä omassa kropassani joka jaksoi (ennen kuin romahti) ja oli minun tuntumaani sopivan kokoinen ja näkoinen (ja nyt tätä kirjoittaessani mietin onko tämäkin nyt syömishäiriöajattelua kun haikailen tuon perään?). Nyt etsin tuota kroppaa erilaisin keinoin.


Uskon, että en ole tämän asian kanssa yksin. Varsin moni osallistuu nykyään näille verkkokursseille, vertailevat ryhmissä muihin osallistujiin (ja netissä on muuten aika hyvä vähän liioitella tai siloitella muille onnistumisiaan), kokevat ehkäpä huonoa fiilistä siitä jos eivät jaksa treenata tai noudattaa ruokavaliota yhtä tiukasti kuin muut. Ja mitä sitten tapahtuu?

Tapahtuu se asia, ettei enää jakseta ja se vaikuttaa myös itsetuntoon. Koetaan ettei edelleenkään olla yhtä hyviä kuin muut, että ollaan epäonnistuttu, että on huono itsekuri koska ei pystytä, sillä aina niissä ryhmissä on joku parempi johon verrata.

En millään jaksa uskoa, että kenellekään viikkojen tikistely ja siellä välillä mättöpäivän (jolloin kiskotaan kaikki mahdollinen) pitäminen olisi kovinkaan terveellinen tapa opetella. Tämä nyt lähinnä mielenkiintoisena OT:nä.

Oma taustanihan on kovin suorituskeskeinen ja kuljen jatkuvasti syömishäiriön varjostamana. Etenkin nyt lapsen syntymäpäivävalmistelujen aikana muistelen sitä kuinka aina ennen tein kakkutäytettä tuplamääriä ja söin ja söin ja söin ja sitten tein jotain muuta etten lihoisi. Aina kun maistan kakkutäytettä muistan tuon ja pelkään, että se alkaa uudelleen.


Ja siltin aina nähdessäni uuden valmennuksen mainoksen, haaveilen, että vau, voisinpa osallistua ja olisipa mahtava homma ja varmasti olen nyt oppinut entisestä ja osaan tehdä tämän oikein. Onneksi sisälläni jokin osaa sanoa, että ei en osaa. Ehkä joskus? Ehkä ei koskaan? Pääasia on, että olen terve ja että oppisin ennemmin kuuntelemaan oikeasti itseäni enkä muiden treeni/syömis-ohjeita.

Otsikon kysymykseen voisin vastata, että jos sairastat tai olet sairastanut jotain syömishäiriötä tai kehonkuvan vääristymää, niin älä osallistu. Jos elämäsi on ihan ok, niin antaa mennä vaan jos se hyvältä tuntuu, mutta älä piinaa itseäsi kuitenkaan. Stoppaa jos elämäsi alkaa tuntua pahalta.

Minä keskityn itseni kuuntelemiseen ja muiden tsemppikuvien katselemiseen. Saatanpa tosiaan jonkun treenin tehdä ja ruuan vääntää jos hyvältä tuntuu, en sen takia että joku käskee. Ja yritän pitää sen oman syömishäiriönatsini hiljaisena.

iive

perjantai 11. elokuuta 2017

Parantavaa ruokaa

Yövuorot sujuivat yllättävän hyvin. Olen hämmästynyt, että niitä mahdottomia sokerihimotuksia ei tullut lainkaan. Sinänsä sokerittomuuden kohdalla oli pientä filunkia kun eväänä oli jokaiselle yölle 1kpl Alpron suklaajuomaa (jossa siis sokeria jonkin verran on). Mutta koska tämä vei sen hirveän sokerihimotuksen siinä 2-3 aikaan niin hyvä niin. Seuraava yövuoro onkin vasta kuukauden päästä ja niitäkin on vain yksi, joten jes!

Eilinen nukkumapäivä sujui sen sijaan aika kipuisasti. Oikeastaan koko viikko on sujunut aika kipuisasti. Kipu onneksi hellittää kun saa kroppaa vähän auki esim. venytellen, mutta kipu myös palaa illalla jos on puuhannut liikaa. Olen nyt täsmäiskenyt kivun kimppuun etenkin ruokavaliolla. Mahdollisimman vähäsokerista ja ravintorikasta ruokaa.

Aamuisin olen aloittanut syömiset suola-sitruunavedellä (tänään kokeilin lämpimänä kun niin kuulemma parempi, pahaa, mut jos kerran hyvä juttu niin kokeillaan nyt sitten), rasvakahvilla ja sitten ihan tavallista aamupalaa perään, mitä milloinkin. Niin ja kuuluuhan siihen psylliumshottikin suoliston puhdistamiseksi.


Herättyäni päivät on kuluneet lähinnä kouluunlähtö-valmisteluissa. Keskiviikkona pääsin myös metsään, jossa keräsin mustikkaa noin 5litraa (oli huono paikka, hirveästi roskaa tuli myös joukkoon) ja sattumalta törmäsin myös pieneen kanttarelliesiintymään.
Kanttarelli on suosikkisieneni, koska se on vaan niin helppo. Tykkään paistaa sieniä pannulla sipulin kanssa ja maustan sen vain suolalla ja pippurilla. Sitten leivän päälle tai jonkun ruuan kylkeen. Jos kaapista sattuu löytymään kermaa niin sekin on siellä seassa hyvää. Nyt ei ollut.


Yövuorossa olikin luksus eväät kun sain laittaa kanttarellihässäkkää tomaattipastan kylkeen <3 Ruokalukeminenkaan ei huonoimmasta päästä ollut. Tosin loppua kohden homma alkoi mennä turhan kevyeksi ja ehkä lopetus hieman hätäiseksi. Ihmiskuvaukseltaan kirja oli kyllä mainio ja viihdytti kyllä sen verran, että unijukka pysyi loitolla.



Maanantaina sain myös Foodinin tilaukseni ja kävin lisäksi hakemassa lisää magnesiumia. Olen jo purkillisen syönyt tätä Yanon magnesiumia ja ajattelin ensin, että onpa huonoa koska sitä piti kiskoa niin paljon. Sitten aloin miettiä, että vaikka olenkin tankannut magnesiumia jo monta vuotta, niin se on ollut laadultaan erilaista eli koska tankkaamisen tunne ko. tuotetta kohtaan tuli, niin varmaankin näille magnesiumlaaduille oli sitten puutetta.

Kapryylihappoa on mennyt nyt mukavasti joka päivä. Se ei käy vatsaan eikä maistu millekään. Toivon, että siitä on apua kropan kipuihin ja etenkin aivoille. Musta tuntuu, että aivotyöskentely uuvuttaa mua ihan hirveästi, etenkin töissä. Siellä on valtavasti asioita ja kellonaikoja, jotka tulisi muistaa ja niiden muistaminen on todella haasteellista. Ilmeisesti fibro vaikuttaa tähän. Haasteellista on nykyään myös kaikenlainen häsääminen, eli jos ympäristö on tosi sekava niin mun pää menee aivan pyörälle ja tuntuu että se lähinnä räjähtää. Lintunen on etenkin häsännyt viime aikoina aikalailla ja sitä puhetta tulee myös aivan valtavasti. Tähän on nyt sitten rauhoituskeinoja etsitty niin äidille kuin tyttärellekin.


Kookosmannaa olen vaan tsiigaillut ja miettinyt mihin tätä tarvitsen ja jättänyt hyllyyn. No nyt tilasin kun oli edullista ja tuota kapryylihappoa ei saanut kaupasta. Täytyy sanoa, että tuleehan kookosmannasta aikamoisen kiva twisti smoothieen ja varmaan sopii kivasti myös esim. raakasuklaaseen.

Ennen töihin lähtöä tein super-smoothien johon laitoin 

kapryylihappoa 
mct-öljyä
luomu-heraa
viherjauhetta
nokkosensiemeniä
psylliumia
ashwagandhaa
salaattia/lehtikaalia/nokkosta
mustikoita
vadelmaa
kookosmannaa
banaanin

Tykkään näistä tummemmista smoothieista kun niiden joukkoon on kätevä "piilottaa" kaikki nuo jauheet ja siemenet. Ei maistu millekään. Lintunen tykkää näistä myös. Vaihtelen oikeastaan tähän vain noita marjoja milloin nyt mitäkin sattuu löytymään tai mieli tekemään. Mustaherukka on myös yksi suosikkini. Tällä kertaa jätin smoothien vähän paksummaksi, sillä meillä oli kulhollinen mansikoita ja vadelmia palstalta smoothien sekaan laitettavaksi ihan kokonaisina.


Yrttisuola ja paahdettu sipuli olivat nyt myös kuivaneet. Vei näköjään aika kauan aikaa, vaikka kuivatinkin kuivurissa osan ajasta. Etenkin yrttisuola oli todella märkää, toisaalta oli siinä kyllä todella paljon niitä yrttejäkin.

Yrttisuola
Sipulin varsia
Persiljaa
Lipstikkaa
Tilliä
Nokkosta
Merisuolaa (puhdistamatonta) 

Sekoitetaan keskenään tuoreena, kuivataan.

Paahdettu sipuli
Ghee
Sipuli
Suola

Paahdetaan pannulla, kuivataan.


Molemmat on hyväksi todettu ruuanlaitossa. Tosin sipulin seassa on pelkkää kuivattuakin sipulia ja totesin sen maistuvan kyllä paremmalle kuin paahdetun sipulin. Toisaalta näistä tuli yhdessä aika hyvä twisti. Luulen tosin, että loput sipulit pakastan ja kuivaan talveksi.

Tänään on tarkoitus lähteä urakoimaan noita mustikoita lisää. Kanttarelleille en myöskään nenää nyrpistä, veikkaan että niitä ei kyllä tällä kertaa lisää löydy... Tosin niitä minulla on kuivattuna vielä iso satsi jäljellä.

iive

maanantai 7. elokuuta 2017

Kun lapsi haluaa laihduttaa

Eilen kuulin ne sanat.

Aivan liian aikaisin.

Äiti, haluan rueta sokerilakkoon ja laihduttaa.

Ja tämän sanoi tänään 8 vuotta täyttänyt tyttäreni ja voin sanoa, että sydämeni vähän särkyi. Pysähdyin, otin tyttären syliin ja kysyin, että miksi?

Hän vastasi, että haluaisi olla parempi Parkourissa. Huh, edes jonkinlainen syy, muu kuin peilistä näkyvä ulkonäkö. Jatkoimme keskustelua, että laihuus ei tee paremmaksi parkouraajaksi vaan siihen tarvitaan harjoittelua ja että hän on aivan juuri hyvä tuollaisena kuin on.
Lisäksi lapsi joka syö kerran viikossa vähän karkkia, niin ei hänen tarvitse niistä lauantaikarkeistaan luopua. Etenkin kun hän liikkuu monta tuntia päivässä leikkien, pyöräillen ja harrastaen. Kesällä lapsi saattoi pyöräillä kylälle leikkimään 3 eri kertaa päivän aikana kun välillä piti tulla kotiin syömään ja sitten takaisin kavereiden luo. Se tekee päivälle 12 kilometriä pyöräilyä.


Meidän arkiruokaan ei kuulu sokeriset tuotteet. Emme juo sokerimehuja tai limsoja. Emme syö sokerijogurtteja tai muroja tai muita vastaavia tuotteita. Emme harrasta viikottaisia mäkkäri tai pitsareissuja. Joskus toki käytämme edellä mainittuja juttuja, ei ne missään pannassa tai täysin kiellettyjä ole ja käymme pikaruokaravintoloissa tai pitserioissa, mikä on aivan normaalia. Eineksiä menee kohtuudella, lähinnä akselilla pinaattiletut, maksalaatikko ja pinaattikeitto. Näitäkään ei mene viikottain.

Lapsi syö ilolla ja reippaasti kotiruuan, salaatit, vihannekset, marjat ja smoothiet. Juo jopa tekemäni vihermehut vaikka ne aika tujuja onkin. Kerralla alas! hän kirpeimpien kohdalla tuumaa kun minuakin juodessa irvistyttää. Näistä asioista olen ollut niin onnellinen ja kiitollinen. Lapsen herkkuihin kuuluu äidin smoothiet ja chiavanukkaat, valkosipulioliivit ja avocado. Aika vakiona ovat olleet ihan pienen pienestä asti.


Kun tulin 8 vuotta sitten äidiksi, päätin, että en jatkaisi tätä syömishäiriön kierrettä lapselleni. Kaikki nämä vuodet olen yrittänyt puhua asioista järkevästi ja totuudellisesti. Sokerista ja muista herkuista on keskusteltu, että kohtuudella ne ovat ok, mutta on myös kerrottu mitä voi seurata jos niitä syö liikaa. Sokerittomaan elämään tottunut lapsi reagoikin isompiin sokerimääriin aina aika hurjasti. Levottomuutta ja hepuleita on seurannut lähes aina, joten siinäkin on syynsä ollut olla tarkkana.

Meidän kotoamme löytyy vaaka, jossa käyn kun lapsi on pois kotoa tai nukkumassa vielä kun olen lähdössä aamulla aikaisin töihin. Vaa'alla lapsi on käynyt neuvolassa ja koulun terveydenhoitajalla, tosin ei häntä ole kotonakaan kielletty vaakaa käyttämästä eikä sitä mitenkään piilotella missään. Kun katson peiliin ja ehkä tuskailen itseni kanssa, pidän suuni kiinni ja olen hiljaa. En sano niitä läskiajatuksia ääneen. Enkä viimeisiin vuosiin ole sanonut niitä edes mielessäni itsellenikään, en ainakaan niin usein.

Olen itse taistellut omakuvan ja painon kanssa niin kauan. Joskus mietin, että mahdanko taistella koko loppuelämän? Vaikka olen minä armeliaammaksi itseäni kohtaan tullut ja todennut sen faktan ettei minusta koskaan tule pitkäsääristä superlaihaa. Ei, minun kroppani on mallia pieni, pyöreä, rehevä. On tissit ja takapuoli ja reittäkin. Ja ne ei häviä vaikka kuinka laihduttaisin, joten miksi siis tehdä turhaa työtä ja syyllistää itseään sellaisesta mikä on fysiologisesti mahdotonta. Minusta ei tule nuorena ihailemaani vanhan ajan balleriinaa (nyky ballerinat on jo aika skrodeja tyyppejä) tai catwalk mallia.

Mieheni on samaa sarjaa kanssani. Hän on niitä tyyppejä, joista ei koskaan tule sellaisia kestävyys juoksijoilta näyttäviä ohuen ohuita tyyppejä vaikka kuinka laihduttaisi. Meiltä molemmilta löytyy kyllä sitä ylimääräistä painoa, mutta molemmat myös liikumme ahkerasti. Mies minua ahkerammin ja rankemmin, ennen jopa kilpaa jääkiekossa ja jalkapallossa, nykyään pääasiallisesti golfissa ja jääkiekossa. Hän onkin lapselle hyvä esimerkki siitä, että myös tällaisella kropalla voi olla urheilija ja pärjätäkin siinä. On niistä mitalit ja pokaalit tallessa näytettäväksi. Liikunnassa pärjääminen ei ole "synnynnäisesti laihojen" etuoikeus. Myös me toisen malliset voimme pärjätä siinä. Itsellänihän minkäänlaista kilpailuviettiä ei ole, mutta lapsella tuntuu jonkin verran olevan. Sitten kun olisi vielä sitä mielenkiintoa siihen harjoitteluunkin :)

Tiedän, että niillä synnynnäisesti laihoilla on myös ihan omat murheensa myös. Ei tartu välttämättä lihasmassa niin helposti. Myös ulkonäköpaineita voi olla. Varmasti erittäin hoikat ja pienet pojat nuoruusiässä voivat siitä kärsiä ja myös tytötkin tavallaan kun heille jatkuvasti alipainosta muistutellaan. Tämä aihepiiri on kuitenkin minulle vieraampi, joten ei siitä sen enempää.

Silti toivoisin, että lapsilla olisi se lapsuuden rauha olla miettimättä liikaa omaa painoaan ja ulkonäköään. Toivon että he voisivat rauhassa olla lapsia juuri sellaisena kuin ovat. Kauniita, ihania, vielä niin viattomia tähän maailman menoon.

Eilen tajusin myös sen, että pian koittaa se aika, että lapseni voi lukea näitä juttuja myös täältä blogistani. Hän tietää mikä blogi on ja on nähnyt kun sitä kirjoitan. Joku päivä hän varmasti blogin avaa ja lukee mitä tänne kirjoitan. Minun täytyy miettiä nyt myös sanojeni vastuuta täälläkin. Toisaalta olen näin yrittänyt aina tehdä, koska en halua olla kenenkään toisen lapsen laihdutusinspiraationa, niitä Thinspiration-blogeja löytyy netistä ihan riittämiin.


Tänään herkuteltiin heti aamulla pienellä gluteenittomalla mustikka-jogurtti hyydykekakulla, jossa oli mansikoita päällä. Tämä oli lapsen toivekakku. Kuvassa vuoden takainen ihanuus. On kiva kun on tuoreiden marjojen aika aina Lintusen synttäreiden aikaan.
Illalla käymme syömässä Lintusen lemppari-ravintolassa Shalimarissa (intialaista ruokaa). Isommat synttärijuhlat pidämme sitten myöhemmin sukulaisille ja kavereille erikseen. Kerran vuodessa on kyllä syytä juhlaan!

iive

lauantai 5. elokuuta 2017

#fibrokuntoon

Projekti on edelleen voimissaan ja tänään sokerivieroituspäivä nro. 6! Ei tee edes mieli, mutta
kyllähän mä tiedän että se mieliteko taas jossain tulee. Veikkaan jotain yötä ensi maanantain ja torstain välimaastossa, sillä silloin teen yövuoroa. Yövuoro on näitten sokerihommien kanssa niiiiiin paha. En tiedä mitä sen kanssa tekisi. Joskus menee tosi jees ja välillä ei sit todellakaan mene, siis sen sokerittomuuden suhteen. Voisin syödä yövuorossa varmaan kilon irtokarkkia tai suklaata tai jotain...

Sokeriinhan se edellinenkin kivuttomuus kosahti. Ja muistan täsmälleen mihin, ne oli ne joulun Julia-suklaamarmeladit. Siitä alamäki alkoi, siitä on muistona oikein kuvakin! Olis vaan pitänyt pysytellä siinä raakasuklaassa... Toisaalta olihan tämä hyvä opetus ettei nyt liian helpolla vaan päästetty. Saapahan ihan kantapään kautta opetella, että miten tää nyt sitten menee. Toisaalta ajatus koko loppuelämästä ilman sokeria ahdistaa. Vaikka kuinka tiedän, että sellaisia ihan ok vaihtoehtoja on. Mutta kun ne ei ole sama kuin sokeri.

No, voihan olla, että kun tästä jaloilleen taas päästään tän fibron kanssa, niin sitten se kroppa kestää sitä inkkari ja kookossokeria.

Tämä #fibrokuntoon on nyt siis tämä mun projekti 

a) saada kivut taas pois 
b) saada ruokavalio tukemaan sitä kivuttomuutta ja terveyttä 
c) saada kroppaa taas liikkeeseen ja lihaskuntoa paremmaksi. Eikä tän pöhötyksenkään pois saaminen huono homma olis.

idkuva

Tää viikko on mennyt hyvin. Toisaalta ainahan mulla alussa menee tosi hyvin kunnes kosahtaa eli vedän itseni piippuun. Keskiviikkona käytiin Laajavuoren luontopolulla (josta kyllä parin kilsan jälkeen siirryttiin ihan lenkkipolulle, koska luontopolku oli niin saaterin tylsä) reilun 5km lenkillä mäkiä ylös alas. Sen jälkeen vielä uimassa vaikka toi vesi ei ole yhtään sen lämpimämpää kuin aiemminkaan.


Torstaina aamusta tiesi taas tehneensä. Yli 2h meni lattialla venyttelyyn ja vanutteluun. Sitten onneksi pääsi ylös ja liikkeelle. Palstalta satoa talteen ja nyt ne pöhisee tuolla kuivurissa ja osa on tietty pakkasessa. Kukkia oli tullut nyt ihanasti ja pörriäisiä joita varten ne kukat on sinne laitettukin. Silti meinasi päivä mennä vähän liian pitkäksi näiden kanssa ja illalla oikein uuvutti.

Tälle viikolle sain siis 2 pientä lihaskuntojumppaa, 5km lenkin, puutarhahommia, uintia ja työmatkapyöräilyt 2 päivänä. Ihan hyvä viikko kuitenkin. Huomenna lepäilypäivä, ei muita rehkimisiä kuin töitä vaan.







Tillit meni pakkaseen, kuivuriin ja yrttisuolaan. Pusseissa on nokkosta, nokkosensiemeniä, lipstikkaa minttua ja persiljaa. Sipulit on kerrankin ihan hirmuja jöötejä. Varsia pakastin ja sipuliosasta kokeilin tehdä paahdettua sipulia, saas nähdä onnistuuko. Yrttisuolaan pistin vähän kaikkea, mutta siitä tuli tosi kosteaa, varmaankin tuon sipulin vuoksi. Onneksi on kuivuri mihin sen voi laittaa. Maku suolassa oli kyllä kiva!

Tänään aamuvuoron jälkeen jaksoin vielä lähteä mustikkaan, sitten tuli ukkonen ja vesisade. No sain minä mustikat muutamaan smoothieen. Niitä on jaksanut taas juoda, mikä on hyvä homma!

Kuvan smoothiesta tuli oikein onnistunut, siinä oli mustikkaa, herukkasekoitusta, salaatinlehtiä, lehtikaalia, viherjauhetta, ashwagandha-jauhetta, psylliumia, inkivääriä, mct-öljyä, oliiviöljyä, nokkosensiemeniä ja luomu proteiinijauhetta. Tuo salaatti sopiikin yllättävän hyvin noihin smoothieihin ja marjat sekä inkivääri peittää nuo viher- ja ashwagandhajauheen maun. Öljyt nyt ei maistu miltään, mutta tuo sellaista kivaa pehmeyttä.

Tilasinkin Foodinilta paketin kookosmannaa, sitruunamehua (luomu) ja kapryylihappoa. Jälkimmäisen pitäisi olla oikein sit super juttu, vielä superimpi kuin mct-öljy, etenkin aivoille. Saas nähdä :D Mulla kun menee nykyään ihan hirveästi voimia siihen, että saan asiat pysymään päässä. Toisaalta mun työkin on sellaista missä pitää muistaa paljon yksityiskohtia ja aikatauluja, joten todellakin siihen vois jotain boostia saada.

Huomenna iltavuoro ja sit alkaa ne yöt. Saa nähdä kuinka taas sujuu... jännittävää se aina on paljonko ne ottaa voimille, onko helppo valvoa jne.

iive

torstai 3. elokuuta 2017

Kivusta vapauteen?

2 iltavuoroa ja 9h aamuvuoro, huh, onneksi nyt parisen vapaata. Olin kyllä ihan iloinen palatessani töihin, sillä siellä oli hyvä meininki ja muutenkin työssä käyminen tuo tietynlaista ryhtiä ja rytmiä, vaikka vuorotyötä teenkin. Toisaalta en ole koskaan tehnyt muuta kuin vuorotyötä, joten eipä ole tietoa muusta ja minulle vuorotyön rytmi on sitä normaalia. #fibrokuntoon voi siis oikein hyvin vaikka kipu jäytääkin joka paikkaa. Se nyt on niin tuttua ettei jaksa välittää. Enemmän iloitsee kuin kuuntelee sitä paskiasta. Ignooraa sen vaan jos mahdollista. Tekee jotain muuta, ajattelee jotain muuta, keskittyy johonkin muuhun. Jos vaan pystyy.


Olin tai olen siis tyytyväinen siitä, että alkuviikkoon olen saanut mahdutettua jumpan, työmatkapyöräilyä ja uimistakin, joten oli lepopäivän paikka. Enkä ole mässyttänyt sokeria, se kai on se suurin onnistuminen.

Eilen sattui hirmuinen tuuri kirjastossa kun bongasin Leena Lehtolaisen uusimman Viikkolaina-hyllyssä (joka on ehkä paras keksintö kirjastoon ikinä tai onkohan se varausmaksujen poisto sitten kuitenkin???). Varauslistalla tuohon kirjaan olin 11:sta muistaakseni. Luinkin kirjan sitten jo eilen yhtäkyytiä ja ei tarvinnut taaskaan pettyä. Nautin kepeästä lukemisesta joihin dekkarit genrenä luen vaikka aihe sinänsä ei tietenkään ole kepeä. Nautin kyllä ihan muustakin kaunokirjallisuudesta, mutta siinä on hankalampi löytää hyvää luettavaa. Toisaalta jokainen hyvä kirjalöytö onkin sitten onnenpotti.


Tämän viikon oivallukseni on, että salaattia voi laittaa myös marjasmoothieen. Pöh! Miksi en aiemmin ole tätä tajunnut? Ei maistu siellä smoothiessa millekään tai maistuupas, hyvälle. Ja voi sinne laittaa lehtikaalia, nokkosta ja mitä lie villiheinää keksinkään aina tuolta pihalta kerätä.


Tänään tsiigailin Facebookin fibroryhmän juttuja ja bongailin taas tän Hanna Huttusen. No koska se varaaminen ei maksa siellä kirjastossa mitään, niin päätin vihdoin varata kirjan Kiputus Fibromyalgiasta vapauteen. Sepä löytyikin koneen mukaan hyllystä, joten kamat kasaan, autoon ja kirjastoon. Nyt se kirja on tuossa vieressä (en oo ees avannut sitä) ja mietin mikä ja minkälainen ihminen olisin jos mulla ei olisi fibroa?

Enkä osaa kuvitella sitä.

Mitä olisin? Millainen olisin? Jos en olisi kokenut tätä lainkaan? Jos parantuisin?
Voiko ihminen luoda itselleen niin vahvan -Hei olen iive, olen fibro - identiteetin, että se estää parantumasta?

Entäs jos nakkaan fibroa kävyllä, haistatan sille ja päätän vaan olla elämättä sen kanssa? Parantuisinko? Vai pitääkö minun hyväksyä olevani fibro ja elää sulassa sopusoinnussa sen kanssa?

Ei tätä ymmärrä varmaankaan kukaan muu kuin sellainen, joka elää päivittäisen kivun tai muun rajoittavan sairauden kanssa. Sillä onhan tää niin hullua oikeasti. Johonkin muuhun kipuun voit syödä edes jotain lääkettä. Tähän et mitään.

Tai voit.
Voit kokeilla epätoivoisesti lääkärin määrämiä masennus ja mielialalääkkeitä (jotka eivät sitten sovi sulle, tai muuttaa sun persoonaa ja olotilaa vieläkin enemmän, että valitset mielummin kivun kuin lääkkeen).
Voit kokeilla särkylääkkeitä, jotka ei auta.
Voit kokeilla kaikkia maan ja taivaan välillä olevia lisäravinteita, vitamiineja ja entsyymejä ja maksaa itsesi kipeäksi, eikä mistään ole todistettua helpotusta. Silti valitset tämän viimeisen ja muut vaihtoehtoiset hoitomuodot, koska ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Että siinä sulle Maaret Kallio syy miksi ihmiset näin tekee.

Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä itse edes jokin apu, sillä ihan turha on mennä lääkäriin, sillä siellä ei kukaan osaa auttaa.

Pitäisikö siis jäädä vain kärsimään?

En mä ainakaan aio. Tää on onnistunut jo kerran. Miksi ei onnistuisi nytkin?

Kohti vapautta

iive