lauantai 14. lokakuuta 2017

Epätyypillisen masennuksen kasvot

En ole laisinkaan varma, että tätä kannattaisi edes kirjoittaa. Toisaalta minulla on tarve päästää nämä asiat ulos päästäni, käsitellä niitä, hellittää, antaa anteeksi(?) ja päästä yli.

Ei Myytävänä!-kampanja on ollut aika hienosti esillä. 50 000 allekirjoitusta on saatu ja hyvä niin. On upeaa, että ihmiset ovat niin paljon välittäneet ja että nyt maamme päättäjät joutuvat oikeasti miettimään miten jatkossa asioiden kanssa tehdään. Onko oikein kilpailuttaa elinikäisiä välttämättömiä palveluita? Niin ja ihmisten työpaikkoja. 2-3 vuoden välein.

Olen itse ollut asian ytimessä kohta 2 vuotta ja päätynyt pisteeseen johon en koskaan kuvitellut joutuvani. Uskon kuitenkin siihen, että elämä antaa meille käsiteltäväksi juuri ne asiat joita meidän kuuluu käydä läpi. En tiedä mitä ihmettä nämä vuodet minulle tulevat opettamaan tai mitä kohti tämä minua vie, mutta läpi on käytävä kun muukaan ei auta.
Olen tilanteessa jossa "kaikki" on oikeasti ihan hyvin. Työnantajani on kunnollinen yritys ja meillä on puitteet kunnossa ja asiat hyvin. Silti siinä itse prosessissa minä menin rikki, syystä jota en tiedä, ehkä kaikki oli minulle vain liikaa. Liikaa muuttuvia tekijöitä yhtäaikaa. Joku muu ehkä olisi vaan porskuttanut täyttä vauhtia eteenpäin. Mutta minä menin rikki ja se on minun elämäni ja minun kokemukseni. Tässä nyt vain kävi näin.

Tiedän ettei tilannettani voi muuttaa kukaan muu kuin minä itse. Minun pitää pystyä päästämään irti. Kliseisesti voisin kääntää elämässäni uuden lehden tai aloittaa uuden kappaleen. Varminta olisi ehkä aloittaa kokonainen uusi kirja. Kukaan muu kuin minä, ei kuitenkaan voi tehdä mitään sellaista, että minä paranisin, tulisin taas ehjäksi. Ja minä itse olen tällä hetkellä niin voimaton etten tiedä jaksanko tai pystynkö siihen. Kaikki voimani menevät siihen kun arki pyörii. Herään, hoidan hommat, lähden töihin, mietin mitä syötäisiin tänään, on lapsen läksyt ja harrastukset, perhe, koti ja kaikki ne asiat joiden vaan kuuluu rullata. Ja kaiken tämän jälkeen energiaa ei enää ole.

Mihinkä sitä energiaa sitten tarvitsisikaan? No, ehkä siihen itsestä huolehtimiseen. Sillä itsensä parantamiseen kun tarvitsee energiaa aivan valtavasti.

Olen pitkään kyseenalaistanut sitä olenko masentunut. Olen mielestäni ollut alakuloinen ja väsynyt. Siis aivan Todella väsynyt ja olen ajatellut, että kaikki menee kyllä itsekseen ohi kun vain lepään tarpeeksi. Välillä olen ollut todella masentunut ja ahdistunutkin, silti välillä on voinut mennä ihan hyvin kuten vaikkapa tuolla Tampereella. Sitten kuitenkin ahdistus on jysähtänyt taas päälle.
Masentuneilla ihmisillä esiintyy usein unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja painon laskua. Epätyypilliseksi masennustilaksi kutsutaan oirekuvaa, jossa mieliala reagoi myönteisiin tapahtumiin ja potilaalla esiintyy kaksi seuraavista oireista: painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu, lisääntynyt unentarve, lyijymäinen painontunne raajoissa ja hylkäysherkkyys. Tavallisesta masennuksesta poikkeavan oireiston takia epätyypillinen masennustila jää helposti tunnistamatta ja siten myös hoitamatta. Taudinkuva on luonteeltaan krooninen, uusiutuva ja usein vaikea. (Duodecim-lehti)
Olen vältellyt yhteyttä terveydenhuoltoon, koska heidän lähes ainoa keinonsa hoitaa masennusta ovat lääkkeet ja oikeastaan eiliseen asti en ole pystynyt itsellenikään myöntämään, että ok, olen oikeasti nyt masentunut.

Nykyään on kuitenkin valtavasti tietoa saatavilla ja ihmisiä ympäri maailman, joilta voi saada apua, ihan tähän kotiin. Toki sieltä on osattava etsiä sitä tietoa ja mietittävä kuinka se itselle kävisi.
Minulle on ehdotettu ravintolisiä, hallusinogeenejä, kylmiä suihkuja, avantouintia, ulkoilua, liikuntaa, luonnossa oloa, meditaatiota, hiljentymistä, rentoutusharjoituksia, joogaa, ruokavaliota, itseterapiaa, energiahoitoja, akupunktiota, kukkaterapiaa, aromaterapiaa, vyöhyketerapiaa, tunnetaideterapiaa, homeopatiaa, lukemista, eteerisiä öljyjä, niin ja sairaslomaa.

Tuota ihan viimeistä on nyt ehdottanut puoliso, psykologi ja lääkäri ja myös ne netti-ihmiset. Itselle tuo on vastenmielisin vaihtoehto tuosta listasta. Tai no en mä hallusinogeenejäkään söisi.

Tavallisiin masennuslääkkeisiinhän verrattuna nämä ovat vähän hankalampia vaihtoehtoja. Lääkkeistä voisi ajatella, että naps pilleri vaan suusta alas ja se on siinä. Joillekin tämä toimii. Harmi kun itse saan vaan yleisesti lääkkeistä vain ne sivuvaikutukset enkä niitä hyviä ollenkaan. Nämä muut vaihtoehdot kun sitten vaatii toteutettavakseen sitä energiaa mitä minulla ei juurikaan ole.


On jännä miten minut on viritetty elämään, kun kyllä töihin jaksaa lähteä (pakko, velvollisuuden tunto vai mikälie? periksiantamattomuus), mutta sinne metsään en vaan pääse. Toisaalta tuo työssä sinnikkäästi pysyminen kertoo myös siitä kuinka tärkeää työni on minulle.
Katson ulos, siellä on syksy. Minun vuodenaikani, puut keltaisine lehtineen, aurinkokin välillä, tosin ei tänään. Tuo metsä voisi aivan hyvin olla miljoonan kilometrin päässä, sillä siltä se juuri tuntuu. Miljoona kilometriä ja estettä minun ja metsän välissä. Vaikka tiedän että siellä olisi hyvä olla, katson vain ulos ikkunasta, kääriydyn lämpimään peittoon ja mietin. Ehkä huomenna?
Tänään olen kuitenkin edistynyt hieman. Olen varannut ajan työterveyslääkärille joka saa päättää tarvitsenko sairaslomaa vai en ja josko hänellä nyt jotain muutakin sanottavaa olisi. Lisäksi olen päässyt kämpästä ulos (vapaapäivä) ja ostin myös Lifesta muutaman itsehoitotuotteen (5htp ja B-vitamiini complex). Aamun aloitin smoothiella vaikka olisin vain halunnut juoda kahvia ja syödä sämpylää.

Mitä muuta tuosta listasta otan käyttöön, en tiedä. Olisihan se "helppoa" aloittaa aamu supersmoothiella ja 5am coffeella, käydä ulkona metsälenkillä, tehdä ravitsevaa ruokaa ja töiden jälkeen joogata/meditoida/tehdä rentoutusharjoituksia.
Näitä vaan kun ei saa ostettua valmiina kaupasta ja vireystaso kun on lähinnä tyyliä raahaudun sängystä sohvalle ja sieltä pakollisiin menoihin, niin... tiedättekö, että jopa meditoinnin ajattelu voi olla liian rankkaa? No askel kerrallaan ja sitten kun sitä voimaa on, alkavat nämäkin jutut taas toimia.

Tällä hetkellä harkitsen siis vaihtoehtoja sairasloma, akupunktio ja rentoutumisharjoitukset. Kylmään suihkuun tai avantoon kun mua ei saa kirveelläkään. Montaa muutakin terapiaa voisin kokeilla, esteenä niille on vain raha ja aika ja jaksaminen.

Mutta se minkä tiedän on se, että mä selviän tästä(kin). Se mitä multa ei puutu on usko tulevaan ja siihen, että kaikki menee juuri niin kuin pitää, juuri oikealla tavalla ja että se aurinko paistaa mulle taas. Joku päivä.

iive

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Rakkauden tähden, sumusta valoon

Lauantaina heräsin pitkästä aikaa todella virkistyneenä. Kerrankin tuntui siltä, että olin nukkunut tarpeeksi ja olihan tuota unta kertynyt yli 12h, että tarpeeseen tuli. Kerrankin tuntui siltä ettei itseään tarvinnut repiä sängystä ylös väkisin ja juoda kahvia niin paljon kuin vain vatsa kestää pysyäkseen edes jotenkin skarppina.

Matkalla Tampereelle ihmettelin ruskaa ja sitä miten maailmassa oli yht'äkkiä värit. Valtavasti keltaista, vihreää, oranssia, taivas tosin oli harmaa, mutta ehkäpä värit juuri siksi loistivat niin kirkkaasti. Tuntuu kuin olisin viettänyt elämästäni 2kk jossain sumussa(?) ja niistä viimeiset viikot ainakin jossain hernerokkasumussa. Olin onnellinen kun hetkeksi sain karistaa ahdistuksen pois sydämestä. Sitä olin pyytänyt ja sen sain.


Edellisen kirjoitukseni myötä blogissa on käynyt useita tuhansia lukijoita. Olen saanut aivan valtavasti positiivista ja kiittävää palautetta eri kanavista siitä, että aukaisin omalta kohdaltani miltä kilpailutuksen kohteeksi joutuminen tuntuu työntekijästä.
Ja se oli tosiaan minun kokemukseni, minun fiilikseni ja minun ajatukseni ja tunteeni tästä prosessista. Joku toinen olisi voinut tämän saman prosessin käydä paljon helpommin (tai vaikeammin), joku toinen päätti olla kokematta koko juttua ja lähti (sekin aivan todella ymmärrettävä valinta), minulle se nyt on vain ollut tällainen. Olen saanut palautetta myös siitä etten olisi saanut kirjoittaa tekstiäni. Olen myös valitettavasti kirjoituksellani loukannut toisia. Olen siitä valtavan pahoillani jos minun kokemukseni ja tunteeni loukkaavat, koska se ei ole ollut missään tapauksessa tarkoituksenani. Tarkoituksenani on ollut vain ja ainoastaan kuvata omaa kokemustani.

Olen paljon miettinyt tulevaisuutta ja sitä voinko jatkaa näin? Voinko vain kohautta olkapäitäni ja tyytyä siihen, että tällä alalla kilpailutus on nyt vain arkipäivää ja se on kestettävä. Minulla on myös vaihtoehto, vaikka sekään ei ole todellakaan mieluisa. Minulla on myös vaihtoehto lähteä. Lähteä esimerkiksi seuraavan kilpailutuksen kohdalla. Tarkkaan on harkittava ja mietittävä mikä on se minun elämäni juttu ja annanko ulkopuolisen tilanteen hajoittaa sydäntäni? Voin aivan varmasti toteuttaa kutsumustani auttaa toisia myös toisella tavalla. Tämä vaihtoehto on sellainen, jota minun on todellakin myös mietittävä vaikkei se hyvältä tunnu sekään. Toivon kuitenkin, että kansalaisaloite saisi tarvitsemansa kannatuksen ja että päättäjät kuuntelisivat. Käsittääkseni asia on myös käsittelyssä laajemmin mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, tästä tosin en mitään kirjallista faktaa löytänyt. Ilmeisesti vain päätökset löytyvät, ei keskeneräiset prosessit, mutta jostain muistelen kuitenkin näin kuulleeni...


Mutta jos unhodetaan työ, niin olin todella onnellinen kuitenkin siitä, että eilisen sain nauttia miettimättä. Matkasimme mieheni kanssa Tampereelle viettämään 10 vuotishääpäivää. Ja niin kiitollinen olen siitä kuinka mahtavat puitteet me tälle saatiinkin.
12 vuotta sitten tapasimme ja eräät löivät tosiaan vetoa siitä, että ei tule kestämään, nyt voisin vaan kysyä, että kuka voitti ja kuka hävisi?

Vaikka meille on elämässä annettu raskaitakin taakkoja kannettavaksi, ihan alusta asti ja todellakin välillä tuntuu siltä, että eikö tämä jo riittäisi, on silti meille annettu niin paljon kun meillä on Rakkaus. Meillä on rakkaus toisiimme ja meille on annettu myös lapsi ja mahdollisuus kokea rakkaus myös perheenä ja vanhempana. Niin on jaksanut ne koettelemuksetkin, ne kamalat hetket elämässä.



Ilta oli onnistunut vaikka emme yömyöhään jaksaneetkaan juhlia. Kahdenkeskinen aika kuitenkin on niin arvokasta, että jo sekin itsessään riitti. Yövyimme Sokos Hotel Villassa, jossa saimme hääpäivän kunniaksi huoneluokan korotuksen tunnelmalliseen sviittiin. Ihan mahtava juttu! Ehkäpä heille pieni asia, mutta meille tuo oli tosi iso juttu! Kiitos! Miehen golf-kilpailu palkinto oli säästetty tälle illalle, tosin minun makuni ei ole niin hienostunut, että osaisi erottaa shampanjan ja kuohuviinin toisistaan. Ihan yhtä hyvää kumpikin, mutta olihan se mahtavaa että oli tällainen vaihtoehto tälle spesiaalille illalle.
Teatterit oli loppuunmyyty, niin mentiin leffaan ja kerrankin miehen tyyliin katsomaan Kingsman-elokuvaa, joka oli ihan viihdyttävä. Etenkin kaiken se kestää-rakkausteema pääjuonen ohessa oli virkistävä poikkeus jos vaikkapa vertaa Bond elokuvien naisten seksistisyyteen ja esineellistämiseen.

Trattoria on jo Jyväskylässä todettu hyväksi ravintolaksi ja samaa se oli Tampereellakin. Tampereen ravintola oli ehkäpä vieläkin intiimimpi ja lämpöisempi kuin Jyväskylän Paviljongin ravintola. Mainio paikka siis viettää romanttista iltaa ja herkutella.


Sunnuntaina olikin mainiosti Tampereen päivä ja mm. kaikkiin museoihin vapaa pääsy. Kävimme Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa upean Robert Longon näyttelyn. Suosittelen vahvasti! Kuvista ei saa edes ripausta siitä, miltä nämä valtavat lähes valokuvantarkat hiilipiirrokset näyttävät. Siis upeaa!





Kävimme lisäksi myös Tampereen taidemuseossa, mutta siellä oli kuvaaminen kielletty ja tämä oli ilmeisesti estetty myös jollain valo(?)tekniikalla koska kuviin tuli raitoja (yritin kuvata ennen kuin tajusin, että on kielletty). Sitten olikin aika palata kotiin.

Ja nyt alkaa taas arki, mutta toivon sumun ja harmauden hälvenevän arjenkin keskeltä. Täytyy vain kerätä rippeet ja kasata itsensä taas vain eteenpäin ja ehkäpä kehitellä jotain juttua mitä odottaa. Keksiä niitä valopilkkuja arjen keskelle. Naisten piirin iltojakaan kun ei ole ollut...

iive

ps. Mutta se jos mikä, niin siitä olen miehelleni kiitollinen kun hän näkee mut aina kauniina. Olin sitten vähän hoikempi tai pyörempi, niin aina hän mua kehuu ja arvostaa minua, niin ulkonäköä kuin ajatuksianikin (vaikkei niitä aina ihan ymmärräkään kun ovat kuulemma niin monimutkaisia ja niinhän ne ovat). Tämäkään kun ei itsestäänselvyys ole. Sanoin sen ääneenkin, mut sanon sen vieläkin, Kiitos <3 Olet Rakas <3


tiistai 12. syyskuuta 2017

Ei myytävänä!

Lintunen kysyi minulta tänään miten aloin tehdä työtäni? Milloin tiesin haluavani tehdä sitä työtä mitä teen ja miksi teen sitä? Jollekin kysymys voisi olla yksinkertainen vastata (rahan takia).
Minulle ei.

Kesällä 2002 minulta meni luvattu kesätyöpaikka sivu suun. Marssin työvoimatoimistoon ja sain kesäksi harjoittelupaikan kehitysvammaisten ryhmäkodista. Oikeasti työvoimatoimistossa sanottiin ensin, että älä mene sinne, että et sinä sinne halua.

Mutta minä halusin. Ehkäpä siksi että olin muutama vuosi aiemmin ystävystynyt tytön kanssa ja hänellä oli kehitysvammainen sisko. Heidän äitinsä oli kirjoittanut heistä kirjoja ja minä olin lukenut ne kaikki. Kirjoja lukiessani jostain syystä tiesin, että tässä jutussa on jotain isompaa ja niin paljon se minua kosketti, että kun itse sain tyttären nimesin hänet kirjojen tytön mukaan.

Kesän jälkeen seuraavan talven työskentelin samaisella harjoittelurahalla myös toisessa ryhmäkodissa, jossa tajusin viimeistään, että tämä on minun juttuni. Tätä minä haluan tehdä. Minä haluan olla avuksi niille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat tukea elämässään. Hain kouluun, pääsin sinne, opiskelin ja valmistuin. Näin kävi vaikka koko tämän ajan sairastin itse ajoittain vaikeaa masennusta. Ehkäpä tiesin silti, että joskus minussa on voimaa vielä auttaa muita, koska minuakin autettiin? Toisaalta elämäntehtäväkseni olisi voinut tulla luonnonsuojelutyö, politiikka, järjestötyö tai jokin muu työ, jossa se työ on enemmän kuin työ. Minun elämäntehtäväkseni tuli olla nyt tätä.
Olla ihminen siinä vieressä, tukena, läsnä. Ja nimenomaan ihminen ihmiselle.

Työni on minulle enemmän kuin työ mistä saa vain rahallista palkkaa. Minä rakastan työtäni vaikka se joskus on hyvinkin vaikeaa ja koen usein riittämättömyyden tunteita. Joka päivä haluan ja yritän tehdä parhaani. Jonain päivänä se onnistuu yli odotusten, joskus ei niinkään, koska minäkin olen vain ihminen. Toki tarvitsen työstäni saamaa rahaa, jotta pystyn itse elämään ja huolehtimaan myös perheestäni, kaikki kun maksaa niin kuin tiedätte, mutta saan myös työstäni palkaksi myös jotain muuta minkä vuoksi teen juuri sitä työtä mitä teen.

Viime aikoina minun työni on myyty. Minulle tärkeiden asukkaiden elämä on myyty. Asukkaiden läheisten elämä on myyty ja tämä kaikki myyminen on oikeasti todella rumaa kun sitä katsoo näin läheltä eikä voi sulkea silmiään. Olemme palanneet aikaan jossa kunnat kilpailuttavat palveluntarjoajat aivan kuten huutolaisaikaan. Useimmiten kilpailutuksen ratkaisee halvin hinta ja vaikka tarjouksen voittaisikin taho joka kohtelee kaikkia ihmismäisesti, niin palveluntuottajan vaihtuminen vaikuttaa aina. Pahimmassa tapauksessa lähes kaikki vaihtuu työntekijöistä huonekaluihin.

Ajatelkaa jos eräänä päivänä teidän ovikelloanne soitettaisiin ja huonekalut sekä järjestys vaihtuisivat teiltä kysymättä, koska niin on kuulemma jonkun mielestä hyvä. Aamulla sinut herättäisi vieras ihminen, joka ei ymmärrä mitä puhut. Tai ympärilläsi juuri kukaan ei enää muistaisi sitä hienoa hetkeä elämässäsi kun täytit pyöreitä vuosia. Tai että lähes kaikki paperisi ja tärkeät tiedostosi olisi siirretty kunnanviraston varastoon, josta ne voi kaivaa jos joku nyt edes sattuu muistavan niiden siellä olevan.

Tällä hetkellä minä olen ainoa työntekijä joka jäi kilpailutuksen jälkeen uudelle palveluntuottajalle töihin. Minä olen nyt ainoa joka muistaa mitä tehtiin kesällä 2015. Minä olen ainoa, joka muistaa kuinka hauskaa meillä olikaan niissä syksyn tansseissa tai kuinka pahalta tuntui kun yksi meistä sairastui ja nukkui pois... ja minä voin sanoa ihmisenä ettei se tunnu hyvältä.

On erittäin hyvä asia, että Kehitysvammaisten Tukiliitto ajaa kansalaisaloitetta, jossa tähän yritetään puuttua. Mielestäni kenenkään elämää ei tulisi myydä. Jokaisen olisi hyvä muistaa, että nämä kilpailutukset koskevat jokaista. Myös vanhusten ja sairastuneiden hoiva kilpailutetaan. Sinä voit sairastua minä päivänä tahansa tai joutua onnettomuuteen tai lapsesi syntyy vammaisena ja silloin sinä olet sen jälkeen kilpailutuksen kohde!
Juuri nyt tähän asiaan on nyt vain puuttunut Kehitysvammaisten Tukiliitto joka tekee upeaa työtä.
Suomi ratifioi kesäkuussa 2016 vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen, joka korostaa vammaisten ihmisten yhdenvertaisuutta ja osallisuutta kaikessa päätöksenteossa. Sopimuksen mukaan vammaisella ihmisellä on oikeus valita asuinpaikkansa eikä häntä saa velvoittaa käyttämään tiettyä asumisjärjestelyä.
Vastustamme sitä, että vammaisten henkilöiden koko elämän mittaisia, välttämättömiä palveluja järjestetään hankintalain mukaisesti palvelujen kilpailutuksen kautta.
Kilpailutus on vastoin ihmisoikeuksia ja tulee pitkällä tähtäimellä sekä inhimillisesti että kansantaloudellisesti kalliiksi.
Nämä elämälle välttämättömät palvelut tulee rajata hankintalain soveltamisalan ulkopuolelle.
Monissa Euroopan Unionin maissa näin on tehty.
Kansalaisaloitteen sivulta voit lukea lukuisia tarinoita kuinka kilpailutuksissa on käynyt. Osa tarinoista on oikeasti aika hurjia, sellaisia joita ei edes tahtoisi lukea tai kuulla. Vaikka minunkin sydämeni on särkynyt, niin oikeasti minun osani on ollut sieltä helpoimmasta päästä kuitenkin.

Ja vaikka oma osani työntekijänä on sangen vähäinen sen vuoksi, että voin aina töistä lähteä kotiini, jossa itse päätän asioista, on se silti minullekin surullista. Minulla on ikävä niitä työkavereita ja muistoja mitä koimme yhdessä asukkaiden kanssa. Hyvin toiminut työyhteisö, joka oli motivoitunut ja joka teki työtä isolla kutsumuksella, se hajosi. Ja vaikka uusi työyhteisö sisältää huippuja tyyppejä, niin meilläkin menee aikamme ennen kuin hitsaudumme yhteen, ennen kuin he tutustuvat taloon ja asukkaisiin. Me teemme nyt ne samat väistämättömät virheet joita edellisen työporukan kanssa tehtiin jo.
Ja ajatelkaa, että muutaman vuoden päästä käy ehkä samoin?

Sitten taas herätään ja kukaan ei välttämättä ymmärrä sinua, että haluat puuroosi hunajaa tai voisilmän kiisselin sijaan tai että ylipäätänsä et syö puuroa aamuisin lainkaan!
Tai että sinusta tuntuu pahalta vaikka ympärillä kaikki näyttäisi olevan aivan hyvin.
Tai kun tulet töihin, niin jokaisessa työvuorossa sinulla on parinasi työntekijä ensimmäistä päivää ja sinä perehdytät ne kaikki vuorotellen yksi kerrallaan?
Tai kun soitat tai tulet kylään läheisesi luokse, vastassasi on työntekijä jota et tunne ja joka ei oikeastaan tunne sitä sinun läheistäsikään. Ja kaikki tämä toistuu muutaman vuoden välein uudestaan ja uudestaan.

Kysyn vaan kuka jaksaa asua niin? Kysyn kuka jaksaa tehdä töitä niin? Jaksaisitko itse?

Allekirjoita siis tämä!


Ja vaikka tämä ei koskettaisi sinua vähääkään, niin kysyn, että haluatko oikeasti antaa verorahasi tulevaisuudessa monikansallisille jättiyrityksille joiden ensimmäinen tarkoitus on tuottaa voittoa, ei niinkään laadukasta palvelua ja joiden tuotot menevät ulkomaille ja erinäisille sijoitusryppäille? Tämänkö takia maksat veroa?
Vielä on jotain tehtävissä! Vielä on yrittäjiä ja yrityksiä, jotka ovat suomalaisia ja toimivat hyvien arvojen ja periaatteiden mukaan, mutta kauanko he pärjäävät kilpailutuksissa? 
Kauanko on vielä tehtävissä jotain? Nyt on aika toimia!

Kiitos että allekirjoitat!

iive