perjantai 17. marraskuuta 2017

En ole enää pimeydessä

Viikko on ollut kieltämättä aika erikoinen. Vielä muutama päivä sitten olin aivan sitä mieltä ettei tästä mitään tule. Mieleen nousi kauhukuva, jossa koko loppuelämä on pelkkää rypemistä ja kipua. Kai minun fibromyalgiapotilaana jotenkin pitäisi myös hyväksyä tämä ajatus, siis että olen sairas ja rikki ja tätä tämä loppuelämä nyt vain tulee olemaan...
Mutta entäs jos ei tahdo hyväksyä eikä tahdo nähdä loppuelämäänsä niin rajoitteisena? Olenko silloin henkilö, joka ei pysty hyväksymään sairauttaan, itseään ja elämän rajallisuutta? Vai olenko optimisti, joka sairaudesta huolimatta uskoo hyvään tulevaisuuteen?

Tiistaina olin siis aivan sitä mieltä, että tämä on tässä. Ei tästä nyt enää mitään parempaa tule, että nyt vaan sinnitellään koko loppuelämä näin, näillä pienillä energiavaroilla mitä minulle on suotu. Minusta tulee yksi niistä ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneista.


Maanantaina kävin seuraamassa aamulla Kaija Juurikkalan Sielun muotokuvien maalausta Mandalatalolla. Tilaisuus oli kaikille avoin ja oman sielun muotokuvansa sai sitten lunastaa jos halusi. Itse en maalattavaksi asettunut vaan ennemminkin seurasin työskentelyä ja nautin energiasta. Oli huimaa katsoa toisen luomistyötä. Sitä pääsee sangen harvoin katsomaan. Itsellänihän on ollut luomisen blokki jo niin pitkään ja enkä toisaalta tiedä onko se koskaan virrannut vapaasti ilman kontrollia ja arvostelua. Tiedän että se luovuus siellä minussa sisällä asuu, mutta se ei vain tule ulos. Kaijan luominen ja luovuus vain virtasi, hengästytti ja ihastutti, mutta yllättäen ei ahdistanut millään lailla. En surrut sitä että itse en pysty tuota virtaa aukaisemaan. Tiesin, että se virta aukeaa kun on sen aika ja vain nautin siitä että saatoin toisen luovuuden virtausta katsoa ja oppiakin. Sisällä tuntui lämpimälle ja hyvälle. Tällaiseen ilmapiiriin ja energiaan minä kuulun.



Mandalatalolta suuntasin hierojalle, joka nyt pääsi hieromaan niitä syvemmällä olevia jumeja, kun edellisellä kerralla oli niitä päällimmäisiä saatu jo aukaistua. Hierojan jälkeen olo oli huono, loppupäivän ja seuraavan päivän olin todella kipeä ja väsynyt, ahdisti ja masensi. Oli suoraan sanottuna aivan järkyttävän huono olla.
Keho yritti kiristellä takaisin sinne jumiutuneeseen olotilaan. Lihakset kramppailivat ja kipuilivat. Päätä särki, tankkasin merisuolaa ja magnesiumia ja yritin pitää kroppaa auki vaikka tuntui aivan järkyttävältä. Olisi tehnyt mieli vain sammuttaa "valot" ja olla olematta.

Keskiviikkoaamuna heräsin huonon yön jälkeen, laitoin silmät ristissä automaattiohjauksella lapsen kouluun ja aloin lukea Tara Langen Tikapuut rakkauteen kirjaa, jonka olin jo maanantaina aloittanut, mutta kesken se silloin jäi. Jossain vaiheessa aloin maalata, sitten siivosin ja sitten taas maalasin ja sitten vasta tajusin, että mikä on meininki.

 Minussa oli energiaa.

Hämmentävää.




Nyt parin päivän jälkeen voi katsoa jo tilannetta hieman kauempaa. Uskon, että Kaijan maalaamisen seuraaminen ja sen jälkeen hierojalla taas fyysinen käsittely aukaisivat minussa lukkoja jo jostain aika syvältä. Kaikki se kuona ja kipu ja kontrolli valui minusta ulos tai oikeammin ei ehkä olisi halunnut tulla pois, mutta niiden oli pakko. Ei niille enää ollut sijaa minussa.
Tilalle virtasi sitten jotain muuta, luovuutta. Se virtasi minuun ja minun kauttani ulos ja edelleen tunnen pensseli kädessäni puhdistuvani ja puhdistuvani.

Minun piti ensin kirjoittaa painosta ja suhteestani kehoon ja siitä mille keho tässä hetkessä tuntuu. Ryhdyinkin kirjoittamaan taiteesta ja luovuudesta ja lopulta päädyin kuitenkin siihen kehoon. Niin kauan olen kehoani vihannut, suominut, arvostellut ja rääkännyt. Olen sitä myös yrittänyt rakastaa ja arvostaa ja hoitaakin, en luovuta vieläkään. Ehkä nyt kun minulle on suotu tämä aika parantua, kohdata itseni, menneisyyden haavat ja niistä seuranneet solmut minussa... ehkä nyt se onnistuu.

Viime päivät olen meditoinut, joogannut, hengittänyt, itkenyt, maalannut, halannut itseäni, keinuttanut kehoani, tanssinut. Mantrani on ollut

Olet turvassa
Kaikki on hyvin
Olet rakastettu
Olet arvokas

Yksi kerrallaan, olen purkanut niitä solmuja, en leikaten tai repien. Vaan hiljaa irtipäästämällä, silittämällä.


Tiedän, että vielä on paljon solmuja aukaistavaksi ennen kuin sieltä alta löytyy se puhdas minä ja voin olla vapaa. Mutta olen alussa ja valossa. En ole enää pimeydessä.


iive

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Paranemisen Avain

Aloitin tämän viikon psykiatrin luona vieraillen. Hän oli onneksi samalla kannalla kuin työterveyslääkärini. Ei lääkkeitä vaan rakkautta itselle, lepoa, aikaa eheytyä. Hän näki tilanteeni enemmän Burn Out tyyppisenä kuin klassisena masennuksena.

Mieleen jäi erityisesti sanat minulle aika viimeisillä minuuteilla kun olimme puhuneet herkkyydestä ja särkyväisyydestä ja siitä kuinka tuntuu siltä, että elämä tarjoaa vain katastrofeja katastrofien perään ja kun ei niitä enää meinaa jaksaa, ei sitten ollenkaan ja kun yöllä herää ja miettii mikä seuraavaksi kamppailtavaksi eteen tulee...
Kyllä minä näen teissä myös tietynlaista vahvuutta, sillä ettehän te olisi enää siinä jos teissä ei sitä olisi.
Ja näin minäkin jotenkin näen itseni ja oikeasti jos tähän listaisi ne vuoden tai viime vuosien kamaluudet, olisi se lista aika pitkä ja kamala. Ei ole ihme että uupuu, mutta tosiaan olen tässä ja aion parantua. Se on sitä sisäistä vahvuutta mitä minussa edelleenkin vieläkin vain on. Siivet selässä kantavat vieläkin, räpiköiden ehken, mutta kantavat silti.

Lääkärin jälkeen oli ihana nähdä ystävää ja olla siinä vain läsnä, puhua pitkästä aikaa, ajan kanssa, mitä kummallekin oli tässä välissä ehtinyt tapahtua. Ja universumi niin huolehtii omistaan kun ystäväni kaivoi laukustaan lahjan minulle. Samanlaisen amatsoniitin, jonka olin itselleni hetkeä aiemmin ostanut. Tarvitsin siis ilmeisimminkin sitä oikein oikein kovasti kun ihan tuplana laitettiin tulemaan.


Ja kun elämästä pitää etsimällä etsiä niitä hyviä asioita niiden "kun en nyt tähänkään ole pystynyt" sijaan, niin onnellinen olen ollut kun mehustin on sairasloman aikana hyrissyt varmaan 100% enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Flunssaan mehustin kannullisen flunssantappojuomaa johon laitoin 3 sitruunaa, inkiväärin ja 2 klementiiniä. Voin sanoa, että oli aikamoisen tujua tavaraa, mutta siksi se flunssa ei kokonaan petiin kaatanutkaan vaikka niiskutettukin on senkin edestä sitten.



Loppuviikoksi anoimme Lintuselle vapaata koulusta ja suuntasimme kohti Joensuuta. Matkalla upeat joutsenet lensivät aivan vierestämme. Mietin etteikö niiden olisi jo aika mennä sinne paljon paljon lämpimämpään... voi kun itsekin pääsisi... tämä harmaa marraskuu kun tuntuu tässä tilanteessa niin kovin raskaalta ja vieläkin harmaammalta kuin normaalisti.

Matkalla autossa luin Miia Huitin Stressikupla kirjan ja sen jälkeen olen alkanut tehdä joka päivä Paranemisen Avain-harjoitusta. Olin tehnyt sitä ennen kirjan lukemista jo muutaman kerran. Samoin olen tehnyt myös Sydämen kuvaruutu-harjoitusta. Se onko tällaisissa harjoituksissa oikeasti voimaa parantamaan ihmistä... sitä en tiedä, mutta ainakin ne saavat minut edes hetkittäin onnelliseksi ja edes muutaman minuutin ajan olen muutakin kuin masentunut ihminen.
Muutaman kerran harjoituksia tehdessäni olen saanut luotua valtavan onnellisuuden tunteen ja se tuntuu aivan mielettömän hyvältä tässä hetkessä kun tuntuu ettei juurikaan jaksa tehdä niitä ilostuttavia asioita juurikaan.
Itse kirja, no mieleeni tuli aika monta ihmistä, jonka se pitäisi lukea. Mietin jo, että saisikohan paljousalennuksen jos ostaisin kirjan kaikille läheisilleni. Puhuuko kirja stressistä vai armosta itseään kohtaan, en tiedä, mutta ei se pelkkää stressiä todellakaan ole vaan siellä on se kaikki, armottomuus, rakkaudettomuus, elämän traumat, suojautumismekanismit... kaikki ne mitä useampi meistä kuitenkin kantaa sisällään joka päivä. Piilottaa ne, ei halua nähdä, ei halua tuntea, ei halua niiden olevan ja siellä ne silti ovat.


Joensuussa oli ihanaa kun sai nukkua hotellin lakanoissa, aamupala oli valmiina ja siivoojakin kävi. Tehtiin juuri niin paljon kun jaksettiin eli ei paljon, mutta sitäkin parempaa.
Lounastettiin Hyve&Paheessa ja vierailtiin taidemuseo Onnissa ja perhospuutarha Botaniassa.
Pääsin taas ihastelemaan upeita Koli maisemia. Nyt ei ollut sinne voimia lähteä itse kapuamaan vaikka ihan vieressä oltiinkin. Mutta kyllä nämä Järnefeltinkin taulut ovat upeita nekin. En tiedä miten koko Järnefelt on mennyt minulta aikoinaan ihan ohi, mutta viime vuosina hänen maaluksensa vain puhuttelevat enemmän ja enemmän.



Perhospuutarha Botaniassa käyn aina Joensuussa käydessäni, sillä nautin niin paljon kasvien keskellä kulkemisesta ja vain olemisesta. Kasvilamput ja lämpö luovat kuin pienen matkan ulkomaille etelän aurinkoon.
Ihanaa oli kun tällä kertaa Lintunenkin malttoi istahtaa penkille perhosten valtakunnassa ja siinä vain istuimme kainalokkain kun upeat perhoset lentelivät ympärillä. Nähtiinpä myös juuri kotelostaan kuoriutunut ruttuisia siipiäänkin oikova perhonenkin.


Ja onhan Joensuu myös lapsuuden kotikaupunkini, joten matka tuntui myös vähän eheyttävältäkin ja muistoja herättävältä. Oli ihanaa Lintuselle kertoilla, että hei tuolla kävin syömässä lapsena jäätelöä tai tuolla kävin elokuvissa... ja aina on ihanaa nähdä myös perhettä, isää ja siskoa joita näkee kyllä aivan liian harvoin.

Matkalla kotiin pysähdyimme yöksi äidin luokse ja vaikka itse en oikein enää tuossa vaiheessa oikein mitään jaksanutkaan niin Lintunen nautti koirien ja isovanhempien seurasta ja hillui mielin määrin. Ja olihan tuo uusi "kenraali" (perheen uusi labbis) siis aika mahtava tyyppi munkin mielestä <3



Kotona kaiken äidin luona lepäämisen ja nukkumisen jälkeen (kuinka ihminen voi olla koko ajan näin väsynyt!!!) sain viimein aikaiseksi järjestellä kotiviidakkooni kolon maalaustelineelle ja kaikille välineille. Ei ole enää tekosyitä olla tekemättä.

Tyhjän paperinkin teippasin paikoilleen odottamaan sitä hetkeä.

Olen koko vuoden miettinyt paljon maalaamista, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Minulla on jotenkin valtavia paineita maalaamisen suhteen. En tiedä mikä möykky siellä on edessä. Halu maalata olisi kova, mutta en vain saa sitä ulos.
Psykologin neuvon mukaan olen nyt maalannut mielikuvissani silloin kun maalauksen "innostus" on iskenyt, mutta en ole siihen fyysisesti kyennyt. Olen silloin pistänyt silmät kiinni ja asettanut silmieni eteen mielikuvituksessani tyhjän paperin ja ottanut käteeni kuvitteellisen pensselin ja antanut mennä. Aika nautinnollisia hetkiä nämäkin maalaustuokiot ovat olleet vaikkei niistä mitään näkyvää jäljelle olekaan jäänyt.
Se maalaamisen luovuus jäi jonnekin Taidelukion käytäville tai masennuslääkkeiden turtumukseen. Kouluvuosien jälkeen on ollut äärimmäisen vaikeaa tuottaa yhtään mitään vaikka sisälläni tunnen sen kutsumuksen. Kai ne sen aikaiset traumat vaativat purkautumista ennen kuin pystyn mitään oikeasti vapautuneesti tekemään.

Mutta siihen asti on ainakin kaunis nurkkaus mitä katsoa ja ehkä joku päivä pystyn myös siihen siveltimeen tarttumaan.

iive

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Tikapuut rakkauteen - kun elämä on hullunmyllyä!

Toisin kuin olisi voinut luulla, oli keskiviikkona sairaslomatodistuksen käteen saaminen aivan järkyttävä pettymys. Istuin ja itkin kuullessani sen pituuden. Kolmekymmentä päivää. Se on aivan valtavan pitkä aika.
Valtava pettymys ja epäonnistumisen tunne kuristi ja tukehdutti.

Seuraavana aamuna oli onneksi pitkä psykologin aika, jossa pääsin tunnetta purkamaan. Siellä olo helpotti jonkin verran ja sain edes jollain tavalla ymmärrettyä sen etten ole epäonnistunut kun olen tässä tilanteessa nyt. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa tästä asiasta. Kuten sitä, että kilpailutukset ovat nykypäivää ja jos haluaa tällä alalla olla, niin niitä nyt vaan on kestettävä. Onko? Onko ihmiset oikeasti tarkoitettu tällaiseen hullunmyllyyn? Suorittaja, miellyttäjä, se kaikesta selviävä itsenäinen tomera minä on totta kai pettynyt kun en sitä myllyä päässyt läpi. Minun olisi kuulunut selviytyä hymyillen voittajana! Se toinen, ehkä lempeämpi minä, joka siellä jossain kyllä on, tietää kyllä, että se on hullunmyllyä eikä se ole kenellekkään tarkoituksellista.

Tara Langen kirjaa olen työstänyt hieman, sillä vahva intuitio on, että siinä on minulle paljon avattavaksi. Jo ensimmäiset kappaleet tuntuvat aivan valtavan raastavilta käydä läpi. Mieli sanoo, että minähän olen jo kertaalleen nämä työstänyt. Olen ymmärryksen tasolla ymmärtänyt ja antanut asioille ja ihmisille anteeksi silloin edellisen kerran kun olin masentunut. Tietoinen mieleni tietää kyllä ne realiteetit mitkä ovat tuolloin vallinneet. Mikään ei ole kenenkään vika. Kukaan ei ole tahallaan ketään satuttanut, ilkeyttään, vaan toiminut omana keskeneräisenä ja vaillinnaisena itsenään. Asiat menivät nyt vain niin ja lapsena olosuhteeni olivat mitä olivat, sinänsä ihan hyvät, koska oli vaatetta ja ruokaa ja katto pään päällä ja aina joku aikuinen huolehtimassa. Se aikuinen ei vain välttämättä ollut se oma vanhempi tai läsnä.

Kannan kuitenkin edelleen niitä tunteita mukanani. Järki ei voi siloitella niitä tunteita pois. Vain tunne voi niin tehdä, ehkä. Ja siksi minun pitää taas kerran veivata koko tämä setti läpi ja kuoria itsestäni ne armottoman pärjääjän, suorittajan, kontrollifriikin kerrokset itsestäni pois. Tai siis ne syyt, miksi minusta tuli sellainen.

Ne tunteet ja toimintamallit, jotka syntyivät koulukiusaamisesta ja reaktioni niihin ovat sitten toinen asia. Toisaalta ymmärtäjä minussa ymmärtää myös sen. Nuorten ihmisten tahattoman julmuuden ja ymmärtämättömyyden kuinka toista voidaankin satuttaa. Jos annan aikuisillekin anteeksi, niin miksi en antaisi anteeksi sille keskenkasvuiselle kiusaajallenikin? Ymmärtämättömyydessä toimineet yhtälailla. Se kuinka tämä toteutetaan. No se kai on tämä tarina tässä nyt kulkemassa eteenpäin.


Kirjassa katsotaan itseä 12 eri tunteen kautta. Kun mietin perustunnettani, eli sitä miten ensimmäisenä useimmiten reagoin kun putoan omasta voimastani tai kohtaan haasteita. Tunsin sen voimakkaasti olevan häpeä ja syyllisyys. Tämä vuosi on tipauttanut minut suoraan noihin kahteen tunteeseen. Tosin on se vihakin tullut tutuksi. Viha sitä kohtaan kun tuntuu siltä ettei voi vaikuttaa siihen mitä elämässäni tapahtuu.
Häpeässä tunnet olosi epävarmaksi, uutta opettelevaksi, turvattomaksi ja pieneksi, aivan kuten vauvana. Pelkosi on, että kukaan ei rakasta sinua, sinut hylätään, etkä ole elämän arvoinen. Haluat, että sinut nähdään ja sinulle osoitetaan, että olet tärkeä ja rakkauden arvoinen. Tarvitset siis kaikkia niitä asioita mitä vauvakin tarvitsee. Olet häpeässä herkkä ja pehmeä, joten sinua pitää suojella kaikelta siltä, miltä vauvaakin suojellaan. Ei suuria ja nopeita muutoksia, ei kovia ääniä eikä kylmiä ihmisiä. Pysy poissa somesta, laita puhelin kiinni. Ole kotona, rakastavien ihmisten parissa, lepää ja vain ole ja nuku. Saat turvaa maadoittavista asioista: luonnossa olosta, rutiineista, ravitsevasta kotiruoasta, hieronnasta ja kosketuksesta.

EGO SANOO:
Olet viallinen, et sovi tähän maailmaan, sinulla ei ole mitään annettavaa eikä arvoa. Pysy näkymättömänä ja pienenä, muuten kaikki tuijottavat sinua. 

Syyllisyydessä kompuroit lapsenkengissä, ja olet ehkä aikka armoton itsellesi. Voit pitää itseäsi tyhmänä ja huonona ja luulet, ettet ikinä opi mitään. Syyllisyyden pisto vie ilon elämästä. Pelkosin on, ettei sinua rakasteta jos et ole täydellinen. Haluat, että sinut nähdään ja kuullaan ja sinulle osoitetaan, miten tärkeä ja rakkauden arvoinen olet, vaikka vielä opettelet. (Lainaukset: Tara Lange - Tikapuut rakkauteen)
Nuo kaksi tunnetta ovat tikapuiden pohjalla. Siellä huipulla on se hyväksyminen ja rakkaus. Aika on pitkä matka. Toki ne välipuutkin siellä ovat tuttuja ja se rakkauskin jollain tavalla. Kyllä minäkin jossain herkässä hetkessä pystyn tuntemaan sen tunteen, että minä riitän, minä olen hyvä ihminen ihan sellaisena kuin olen, että olen mitä olen ja se on ihan hyvä niin.

Psykologikin puhui minulle sisäisestä lapsesta. Hän kehoitti minua etsimään itsestäni kuvan, jossa en ole vielä se tomera pärjääjä vaan herkkä lapsi josta muut huolehtivat. Joka kerran kun minulle tulisi ajatuksia joissa rääkkään ja suomin itseäni ja vaadin itseltäni mahdottomia fyysisiä ja emotionaalisia suorituksia, minun tulisi katsoa kuvaa ja miettiä puhuisinko minä näin tälle lapselle tässä?

Latasin kuvan kännykkäni taustakuvaksi jotta voin oikeasti katsoa kuvaa kun sitä tarvitsen.
Olen katsonut kuvaa torstain jälkeen aika monta kertaa.


Olen onnellinen siitä, että minut herätettiin tähän asiaan nyt. Sillä jo jonkun aikaa olen tuskaillut sen kanssa miksei minun lapseni jo pärjää? Hän kun ei siis esimerkiksi vielä toisella luokallakaan selviä kouluaamusta yksin. Tajusin, että minun olettamukseni ovat aivan vääristyneitä ja yritän puskea lastani (joka on ihana maailmaa rakastava haihattelija) samanlaiseksi pärjääjäksi kuin itse olen jo hyvin pienestä asti ollut.
Tajusin ettei ole ollut normaalia pärjätä lapsena sellaisissa asioissa kuin olen pärjännyt. Lapsen ei olisi pitänyt huolehtia itsestään tai asioistaan niissä määrin kuin olen tehnyt. Minussa itsessäni on ollut jokin klikki tai koodi, joka tälläisen toimintamallin on käynnistänyt lapsuuteni olosuhteissa. Mutta koska minun lapsellani ei sellaista ole näkyvissä, niin miksi ihmeessä minä väen väkisin sen haluaisin käynnistää?

Etenkin nyt kun istun tässä. Kolmenkymmenen päivän sairaslomalla.
Ja voin todeta, että nyt en pärjää.
En ennen kuin kaikki tämä sotku on selvitetty.

Kiitollinen olen siitä, että ympärillä on perhe ja ystävät ja muut läheiset, jotka ovat oikeasti tässä läsnä. Eivätkä hylkää minua sinne häpeään.


Katson sohvalta tätä maisemaa ja toisaalta nautin siitä mitä näen. Ulos katson hieman haikaillen, sillä sinne ei jaksamiseni niin usein päästä kuin mitä sisimpäni haluaisi. Psykologi oli viisas ja pyysi katsomaan toisella tavalla. Sen sijaan että suomisin itseäni saamattomuudesta ja välittäisin vain siitä, etten sinne metsään pääse, sen sijaan katsoisin maisemaa kuin taulua ja nauttisin siitä.


Ja onhan tämä sohvamaisemani aika Zen <3 Niin sisältä kuin ulkoa <3

iive